Ajoneuvokanta ennen vuotta 1922

Valtaosa Suomen varhaisesta ajoneuvokannasta oli polkupyöriä. Ensimmäiset polkupyörät ilmestyivät Suomeen 1860-luvun lopulla aluksi varakkaampien ihmisten urheiluvälineeksi, mutta varsinaisesti kulkuneuvo alkoi yleistyä vasta 1880-luvulta lähtien. Samaan aikaan osui korkean polkupyörän vaihtuminen ketjuvetoiseen, jossa renkaat olivat samankokoiset. Vuosisadan vaihteessa polkupyöriä oli maassa jo muutamia kymmeniätuhansia ja niiden käyttö oli yleistynyt myös tavallisen kansan parissa. Polkupyöriä rekisteröitiin Suomessa ensimmäistä kertaa Helsingissä 1895 ja useimmissa suuremmissa kaupungeissa pidettiin polkupyörärekisteriä 1900-luvun alussa. Mitään valtakunnallista määräystä rekisteröinnistä ei koskaan annettu ja rekisterit olivatkin paikkakuntakohtaisia. Rekisteröinnin syynä oli todennäköisimmin pyrkimys vaikeuttaa varkauksia ja helpottaa rikostutkintoja, mutta toisaalta myös helpottaa polkupyörien takavarikointeja kriisitilanteissa.

Ensimmäisen maailmansodan aikana vuodesta 1915 lähtien itseliikkuvien, eli polkupyörien ja konevoimalla käyvien maakulkuneuvojen käyttäjät joutuivat sotatilan vuoksi anomaan viranomaisilta lupaa liikkumiseen. Näitä luetteloita on säilynyt kaupunkien lisäksi runsaasti myös maaseudulta, missä ei muuten pidetty polkupyörärekistereitä. Usein luetteloihin on merkitty kulkuneuvojen käyttäjien lisäksi myös kulkuneuvojen merkkejä ja numeroita. Eri luetteloiden pohjalta on mahdollista päätellä ketkä polkupyöriä käyttivät ja jotakin polkupyörien merkkijakaumasta. Rekisteröintikäytännön kirjavuuden ja luetteloissa olevien kulkuneuvojen suuren määrän vuoksi kattava tutkimus Suomen varhaisesta polkupyöräkannasta ei kuitenkaan ole mahdollista.

Ensimmäiset moottorilla kulkevat maantieajoneuvot nähtiin Suomessa 1890-luvulla. Vuonna 1895 Tampereella Finlaysonin tehtaan omistajilla Nottbeckeillä oli moottoripyörä ja jo hieman aiemmin nähtiin Viipurissa insinööri Karl Wahlilla todennäköisesti sähkömoottorilla käyvä pyörä. 1897 Terijoella oli tietöissä höyryjyrä ja 1898 kokeiltiin höyrykoneita kyntämisessä. Jo tätä ennen joitakin lokomobiileja oli vetokäytössä sahoilla. Ensimmäisen varsinaisen automobiilin hankki Suomeen Victor Forselius vuonna 1900, mutta jo tätä aiemmin maassa todennäköisesti kävi venäläisiä autoja. Ennen vuotta 1900 Suomessa oli myös joitakin kolmipyöräisiä moottoriajoneuvoja, jotka rakenteeltaan muistuttivat lähinnä moottori- tai polkupyöriä, eikä niitä varsinaisesti voi vielä pitää autoina.

Ajoneuvojen yhtenäinen koko maan kattava rekisteröinti alkoi vuonna 1922. Tästä eteenpäin käytössä olivat läänikohtaiset rekisterit, jotka olivat joko kirjoja tai joissakin tapauksissa kortistoja. Ennen läänikohtaisten rekistereiden aloittamista Suomessa oli käytössä kaupunkikohtaisia rekistereitä, sekä joidenkin nimismiespiirien rekistereitä. Rekisteröintikäytäntö oli hyvin kirjava, eikä viranomaisilla ollut asiasta yhteneväistä ohjeistusta. Varhaisimmassa vaiheessa rekisterinumero oli henkilökohtainen, eikä kaikkiin alkuvaiheen rekistereihin kirjattu tietoa ajoneuvosta. Olennaisempia tietoja viranomaisten kannalta olivat kilven omistajan ja ajoneuvon kuljettajien nimet. Useimmat ajoneuvojen omistajat eivät tässä vaiheessa ajaneet itse, mutta jos ajoivat, merkittiin tieto tästä rekisteriin.

Ajoneuvojen rekisteröinti aloitettiin tiettävästi Helsingissä vuonna 1907, mutta ensimmäinen säilynyt rekisterikirja Helsingistä on vuosilta 1912–1913. Turussa ensimmäinen säilynyt rekisterikirja alkaa vuodelta 1911 ja Tampereella 1912. Varhaisimmissa rekisterikirjoissa henkilöautot, kuorma-autot ja pakettiautot sisältyvät erittelemättöminä samaan numerointiin. Kuorma-autojen erottaminen henkilöautoista alkoi ensimmäisen maailmansodan ajasta lähtien vaihtelevasti eri poliisilaitoksilla, useimmiten yksinkertaisesti kirjoittamalla rekisterin sivulle kuorma-auto tai erottamalla autot kirjaan merkityn numeron värin perusteella. Vanhin säilynyt moottoripyörärekisteri, Helsingistä, alkaa vuodesta 1914. Ensimmäisen maailmansodan aikana rekisterit alkavat sisältää enemmän tietoa käytetystä ajoneuvosta. Useimmiten ilmoitetut tiedot ovat hevosvoimamäärä ja henkilöluku, johon paikkakunta- ja kirjaajakohtaisesti joko laskettiin tai ei laskettu mukaan kuljettaja. Myös tieto ajoneuvon merkistä ja valmistusnumerosta yleistyi nopeasti.

Ajoneuvorekisterien ohella merkittäviä lähteitä tämän vaiheen autokannasta ovat eri tarpeisiin tehdyt luettelot. Vuonna 1915 Suomessa tehtiin koko maan kattava luettelo ajoneuvoista, hevosista ja karjasta sekä näiden omistajista Venäjän armeijan tarpeisiin. Luettelo on säilynyt kokonaisuudessaan ilmeisesti vain Turun ja Porin läänin osalta, mutta eri puolilta Suomea siitä on olemassa katkelmia. Suuriin kaavakkeisiin on kirjattu kaupungeittain, nimismiespiireittäin, kylittäin ja taloittain kaikki autot, moottoripyörät, moottoriveneet, rattaat, reet, hevoset ja lehmät. Luettelon tavoitteena on ollut lähinnä lukumäärien selvittäminen, eikä se sisällä mitään yksityiskohtaista tietoa yksittäisistä ajoneuvoista kuin poikkeustapauksissa. Ensimmäisen maailmansodan aikana Venäjän armeijan käyttöön vietiin Suomesta suuri määrä ajoneuvoja. Pakko-otoista ei varsinaisesti ollut kyse, vaan ajoneuvot myytiin suomalaisten autokauppiaiden kautta. Polttoaineita ja ajoneuvojen käyttöä säännösteltiin, joten käyttömahdollisuudet Suomessa olivat sodan aikana joka tapauksessa olemattomat. Näistä ajoneuvoista ei ole vielä löytynyt tarkempia tietoja, mutta kun verrataan vuoden 1915 tietoja myöhempiin luetteloihin, voisi asian selvittäminen olla mahdollista.

Sisällissodan jälkeen voittanut valkoinen armeija kirjasi sotilastarpeita varten koko maan ajoneuvokannan. Tämä on ensimmäinen koko maan kattava luettelo, joka sisältää tarkat tiedot ajoneuvoista. Kirjattuja tietoja olivat ajoneuvon merkki, hevosvoimamäärä, kuljetuskyky, renkaiden koko, valmistusnumero sekä omistajan nimi, jos tiedossa. Luettelo on säilynyt kokonaisuudessaan, mutta siitä puuttuu runsaasti ajoneuvoja, jotka olivat liian vanhoja sotilaskäyttöön tai jotka omistajat olivat poistaneet käytöstä ja piilottaneet sodan aikana. Sisällissodan jälkeen monien ajoneuvojen omistajatiedot olivat epäselviä ja useat armeijan käytössä olleet ajoneuvot huutokaupattiin uusille omistajille seuraavien vuosien aikana. Tässä vaiheessa läänejä vaadittiin myös lähettämään tiedot alueellaan olevista ajoneuvoista neljännesvuosittain. Näitä luetteloita on säilynyt ainoastaan paikoitellen muiden asiakirjojen joukossa. Oletettavasti jonkinlainen koottu tietokanta on ollut puolustusvoimien käytössä.

Yhdistämällä näiden lähteiden tietoja on ollut mahdollista luoda varsin kattava rekisteri Suomessa ennen virallisen läänikohtaisen rekisteröinnin aloittamista olleesta ajoneuvokannasta. Johtuen lähteiden luonteesta rekisterissä on edelleen paljon päällekkäisyyksiä. Esimerkiksi, jos henkilöllä tiedetään olleen auto vuonna 1912 ja saman henkilön auton merkki vuonna 1919 on Opel, ei voida varmuudella sanoa, onko kyseessä juuri sama ajoneuvo. Ajoneuvot nimittäin liikkuvat ja autokauppa oli jo tähän aikaan varsin vilkasta. Merkinnät rekisterissä tuleekin ottaa ennen kaikkea mainintoina lähteissä, joita on mahdollisuuksien mukaan yhdistetty. Rekisteri ei myöskään ole valmis. Kirjattuna ovat tällä hetkellä tiedot Helsingin kaupungin, Uudenmaan, Hämeen, Vaasan sekä Turun ja Porin läänin kaikista ajoneuvoista sekä Viipurin läänin autot. Mikkelin maakunta-arkistossa oleva materiaali on kuvattuna ja odottaa kirjausta, minkä jälkeen tulevat vielä Oulun ja Joensuun maakunta-arkistot. Oletettavasti rekisteri kuitenkin kattaa jo vähintään 90 % Suomen tuolloisesta ajoneuvokannasta, sillä alueet, joilla oli eniten ajoneuvoja, on jo kirjattu tarkasti.

Merkintöjä rekisterissä on nyt kaikkiaan yli 4000. Ajoneuvot on jaoteltu tyypeittäin: Henkilö-, kuorma-, paketti- ja linja-autot sekä moottoripyörät, erikoisajoneuvot ja työkoneet erikseen. Polkupyörien määrä Suomessa oli jo tähän aikaan niin suuri, että tarkkaa rekisteriä niistä ei tutkimusekonomisista syistä tässä vaiheessa tehty. Työkoneisiin on luettu sekä pelto- että maantietyökoneet. Erikoisajoneuvot kattavat harvinaisempia ajoneuvoja, kuten sairasautoja, höyryautoja, paloautoja ja panssarivaunuja. Kustakin ajoneuvosta on kirjattu: varhaisin siihen liittyvä vuosiluku, joka voi olla esimerkiksi vuosimalli, käyttöönottovuosi Suomessa, kirjaaminen rekisteriin tai maininta asiakirjassa; ajoneuvon merkki, jos tiedossa; malli tai tyyppi; ajoneuvojen määrä, joka yksilöimättömissä maininnoissa, kuten valtion hankinnoissa voi olla suurikin; tunnetut rekisterinumerot; tunnetut moottori tai runkonumerot; ajoneuvon sijainti tai kotipaikka; ajoneuvon omistaja; lisätietoa ajoneuvosta sekä lähteet, joissa ajoneuvo mainitaan.

Tarkoituksena on, että rekisterin käyttäjät voivat ilmoittaa Mobilialle lisätietoja rekisterissä olevista sekä siitä vielä puuttuvista ajoneuvoista. Tietoa tarvitaan ennen kaikkea niiden läänien alueelta, jotka on jo kirjattu rekisteriin. Vuoden 2017 aikana työtä pyritään jatkamaan vielä puuttuvilta osin, jolloin lisätietoa haetaan Oulun ja Joensuun maakunta-arkistoissa säilytettävään materiaaliin. Ensi-sijassa toivomme tietoa kirjallisista lähteistä, joihin on mahdollista viitata suhteellisen eksaktisti. Myös muistitiedolla on tutkimuksessa toki oma arvonsa. Rekisteri on tarkoitettu täydentämään virallisia ajoneuvorekistereitä varhaisimman ajan osalta. Sillä on arvoa myös mahdollisen tulevan tutkimuksen lähdemateriaalina. Kaikki tutkimuksen lähdemateriaali on saatavilla suomalaisista arkistoista tai kirjastoista. Rekisteriä täydennetään vuosittain uudella tutkimustiedolla, mutta jatkossa Mobilian ja Perinneajoneuvorekisterin asiantuntijalautakunnan päähuomio keskittyy vuoden 1922 jälkeiseen aikaan.

Share