Museonjohtajan blogi

27.8.2010

Museoauto sijoituskohteena

Kesän kuluessa suomalaisista talouslehdistä ainakin Tekniikka ja Talous, Arvopaperi ja Talouselämä nostivat esiin museoautot sijoituskohteena. Juttujen yhteinen viesti oli se, että museoautot ovat nyt ja tulevaisuudessa yhä houkuttavampi sijoituskohde. Jo nyt on ollut nähtävissä, että autojen rahalliset arvot ovat nousseet myös taloudellisten laskukausien aikana.

Arvoaan nostaneiden autojen yhteinen piirre oli se, että ne ovat harvinaisia maailman mittakaavassa. Autot päätyvät harvinaisuuksien joukkoon useimmiten siten, että niiden valmistusmäärä on jäänyt pieneksi. Toinen vaihtoehto on, että autolla on ollut merkittävä käyttöhistoria esim. jonkin kuuluisuuden kulkupelinä.

Auto sijoitusta mietittäessä keskeistä on oivaltaa, että auton uushankintahinnalla ei ole merkitystä sille, onko auto myöhemmin hyvä sijoituskohde. Tämä on erityisen tärkeä näkökulma meille suomalaisille, Suomessa autot ovat aina olleet kalliita. Luksusautot erityisen kalliita ja siksi ne ovat poikkeuksetta kansallisia harvinaisuuksia. Museoautomarkkinat ovat kuitenkin kansainväliset ja Suomessa aikakauden harvinaisuus on useimmiten autoistumisen johtavissa maissa kuten USA:ssa tai Saksassa melko tavallinen.

Jos päättää sijoittaa museoautoon rahaa tuottavana investointina, on ennen muuta tunnettava kansainvälinen autohistoria ja ostettavan yksilön käyttöhistoria. Jos autoa kerrotaan käyttäneen joku merkkihenkilö, on tästä oltava kiistattomat dokumentit. Entisen omistajan kertomuksilla ei juuri arvoa ole. Oli auton käyttäjä tavis tai julkkis, aina on saatava dokumentoitu tieto huolto- ja kunnostushistoriasta.

Kuten muidenkin sijoitusten, myös museoauton kohdalla on tärkeä varmistaa arvon säilyminen. Tämä tarkoittaa sitä, että jo hankintavaiheessa on varannut autolle hyvät säilytystilat ja rahat vuosittaiseen huoltoon. Jos auton hyvän säilyttämisen ja säännöllisen huoltamisen unohtaa, voi olla varma, että sijoitus osoittautuu huonoksi, oli auton käyttö- tai valmistushistoria mikä tahansa. Huono säilyttäminen hävittää luonnollisesti myös museoauton tärkeimmän arvon eli käyttöarvon.

24.6.2010

Ennustamisen vaikeus

Sanonnan mukaan ennustaminen on vaikeaa, etenkin tulevaisuuden. Sanonta on totta, mutta vain osittain. Itse asiassa useimpien asioiden ennustaminen tulevaisuuteen on erittäinkin helppoa. Otetaan esimerkiksi vuosi 2020, jota voitaneen pitää tulevaisuutena. Tässä muutama ennuste, jonka toteutumien on erittäin varmaa. Kesäkuun 20:n päivän tienoilla vuonna 2020 monet meistä ovat mökillä juomassa liikaa. Samana vuonna joulukuun 24. päivä taas syödään liikaa. Saman kuun 6. päivä sytytämme kynttilän ja katsomme televisiosta Tuntematonta sotilasta. jopa huomattavasti lyhyemmällä aikajänteellä. Talousennustajat eivät näytä osaavan sanoa edes sitä kohtalaisella varmuudella, miten loppuvuosi menee.

Paljon tulevaisuudesta kuitenkin tiedetään myös suurten linjojen osalta. Eläkeläisten määrä nousee. Nuoret eivät korvaa määrällisesti tai työarvoiltaan markkinoilta poistunutta sukupolvea. Suomalaiset muuttavat kaupunkeihin ja maaseutu tyhjenee ihmisistä ja palveluista. Internetin virtuaalipalvelut korvaavat entistä suuremmissa määrin henkilökohtaisen palvelun. Suomi on nykyistä huomattavasti moniarvoisempi maahan muuton ja kansainvälistymisen seurauksena.

Tulevaisuutta on syytä arvioida, kun laaditaan strategioita tai tehdään pitkäjänteisiä sitoumuksia. Näissä arvioinnissa ei luonnollisestikaan ole hyötyä tiedolla, mitä tapahtuu yksittäisenä päivänä. Tarvitaan arvio suurista linjoista, johon päätökset toimenpiteitä perustetaan. Sillä onko päätöksen pohjana oleva tulevaisuuden arvio oikea vai väärä, ei lopulta ole kovin suurta merkitystä. Tärkeintä on, että on valmistautunut tekemään nopeasti uuden päätöksen, kun tulevaisuus ei toteudukaan oletetun mukaisesti. Tässä auttaa, jos jo päätöstä tehdessä on mietitty vaihtoehto B.            

Vastaa tähän viestiin

15.6.2010

Miksi kalliiden autojen ratissa yrmeillään?

Kesä on tullut ja tuonut tieverkolle sekä normaalia kalustoa hienommat että huonommat autot. Olen havainnoinut jo muutamana vuonna hienojen ja huonojen autoilijoiden käyttäytymistä. Yhteistä on, että suojatien eteen ei pysähdytä, vilkkua käytetään niukalti ja turvavälistä ei piitata.

Turvallisuuden kannalta paradoksi on, että halvoissa ja turvattomissa autoissa lapset kulkevat monesti ilman asiallista turvaistuinta ja huomattavalla ylinopeudella moottoritiellä ohittava auto on yleensä ostettu autojobbareiden takapihoilta.

Toinen paradoksi on se, että hymyilevät ja iloisen näköiset autoilijat ovat samoissa jobbareiden takapihojen helmissä. Poikkeuksetta yrmeimmät ilmeet ovat kalliiden ja sporttisten autojen ajajilla. Miksihän näin? Painaakohan ajajia auton hankintaan tehty velka tai sen eteen tarvittavat ylityöt? Vai onko niin, että nämä sporttibiilien kuskit eivät viitsi heittää suolaa meidän peruskateiden autoilijoiden haavoihin näyttämällä, että hienolla autolla on vielä hauskaa ajaa ja omistaa.

Kesä on lyhyt, joten sitä ei kannata käyttää turvattomaan autoiluun tai yrmeilyyn. Halpaan autoon kannattaa hankkia hyvä lasten istuin ja auton kuluneet ominaisuudet on hyvä huomioida ajonopeuksissa. Hymyily on taas niin edullista, että siihen on kaikilla varaa, oli autoon sitten laitettu rahaa liikaa tai liian vähän. Hymy parantaa sekä mielialaa että turvallisuutta, kuten liikenneturvallisuuden grand old man Ensio Itkonen on monellakin eri tapaa todennut.

Vastaa tähän viestiin

25.5.2010
Kypäräkapina

Liikenneturva on tehnyt tutkimuksen pyöräilykypärien käytöstä. Tutkimustulos ei valitettavasti yllätä. Pyöräilykypärä on harvinaisin miesten ja teinien päässä. Tämä näkyykatukuvan lisäksi vahinko- ja vammautumistilastoissa, jossa samat ryhmät loistavat kärkisijoilla.

Kypärä sinällään on hyväksytty turvallisuusväline. Kypärätön mopoilija on harvinaisuus  - puhumattakaan moottoripyöräilijästä. Hiihtokeskusten rinteillä kypärättömiä laskettelijoita ovat lähinnä aloittelijat. Jääkiekossa ja muissa peleissä kypärästä ei juurikaan keskustella. Mutta se pyöräily. Kypäräkapina alkaa Liikenneturvan tutkimuksen mukaan noin 13-vuotiaana ja sen jälkeen kypärä ei enää tahdo päähän sopia.

Tilanteen muuttuminen edellyttää, että pyöräilykypärästä tulee muotia ja ennen muut pro-tunnus. Kypärä pysyy päässä yhteyksissä, joissa se edustaa ammattimaisuutta ja osaamista. Lisäksi on luonnollisen tärkeää, että kypärä lisää käyttäjänsä tyylikkyyttä. Pyöräilykypärän osalta ihanne imagosta ollaan kaukana. Kypärät ovat  rumia ja viestii lähinnä käyttäjän epävarmuudesta pyöränsä hallinnassa.

Kypärä käyttöä ei lisää myöskään julkisten ja jopa lainsäätäjien esiintyminen ilman pyöräilykypärää. Viimeksi viime sunnuntaina Vvihreiden kansanedustaja ja tuleva presidenttiehdokas Pekka Haavisto esiintyi pääuutislähetyksessä pyörällä ympäristöarvot huomioiden turvallisuusarvot runtaten ilman kypärää.

Tekemistä pyöräilykypärän käytön lisäämiseksi riittää kaikilla tahoilla. Selvää on, että kypärä pelastaa. Jos ei muuta todistusta löydä, voi tutustua Mobiliassa Liikenneturvan kolarikypäräkokoelmaan, jossa  jokainen kypärä on dokumentti vältetystä vammasta.

Vastaa tähän viestiin

20.4.2010
Museon tulot

Huhtikuu on museotoiminnassa raportoinnin aikaa. Raportteja väännetään erityisesti opetusministeriölle, joka odottaa museoilta selvitystä valtionosuuden perusteina olevista henkilöstö- ja kiinteistömenoista sekä projektityyppisten hankkeiden kuluista. Museotalous oli esillä myös 19.4.2010 Kauppalehdessä, jossa kerrottiin Kiasman talouden tilanteesta ja niistä haasteista, jonka edessä museon uusi johtaja Pirkko Siitari on.

Museotalouden raportoinnin kummallisin termi on ”omatoiminen tuotto”, joka koostuu pääsylippu-, myynti- ja palvelutuloista. Omatoimista tuottoa eivät raportoinnin mukaan ole valtion, kuntien ja muiden organisaatioiden museolle myöntämät avustukset, jotka muodostavat keskimäärin 85% suomalaisten museoiden tulorahoituksesta. Jos tämä osuus ei ole museoiden omatoimista niin se on ilmeisesti toisten toimista eli muiden kuin museoiden itse toiminnallaan ansaitsemaa. Jos museot eivät taas itse omalla toiminnallaan tätä rahaa ansaitse, niin minkä vuoksi museot vuosittain avustukset saavat, eikä esimerkiksi käy niin, että jonain vuonna Mobilian valtionosuusrahat menisivätkin tamperelaiselle autokauppiaalle, jolla pääsääntöisesti on enemmän vanhoja autoja halleissaan kuin meillä?

Avustukset ovat museoille mitä suurammissa määrin oman toiminnan tuottoa. Valtio-osuuden ehdot on määritelty laissa ja muiden kuin museoiden on niitä mahdoton täyttää. Harkinnanvaraiset ja projektityyppiset avustusrahat käytettään hankkeisiin, jotka toteuttavat mm. Opetusministeriön tavoitteita.

Museoita avustetaan, koska niiden toiminta täyttää avustusten ehdot ja niiden toiminta toteuttaa rahoittajatahojen tavoitteita. Näiden rahojen määrittely ”ei omatoimiseksi” on virheellistä ja harhaanjohtavaa. Kauppalehdenkin lukijat varmaan pääsääntöisesti ihmettelivät Kiasma-jutussa ollutta lausetta, jossa todettiin, että museon kulut olivat 3,9 miljoonaa ja tulot 600 000 euroa. Onneksi ihan näin suurten haasteiden edessä Kiasman uusi johtaja ei ole.

Vastaa tähän viestiin

24.2.2010
Museot näkymättömän pääoman tilitoimistoksi?

Yrityksen ja yhteisöjen arvo muodostuu näkyvästä ja näkymättömästä pääomasta. Näkyvää pääomaa monet laskevat juuri näinä päivinä tilinpäätösten valmistumisen yhteydessä. Rakennukset, kalusto, rahat ja muut omaisuus löytävät taseesta luontevat paikkansa. Näkymättömän pääoma muodostaa henkilöstön osaaminen, verkostot ja rakenteet eli esim. se, kuinka johtaminen ja hallinto on järjestetty. Lisäksi näkymättömään pääomaan kuuluvat asiakkuudet, liikemerkit ja tunnukset sekä julkaisu- ja käyttöoikeudet.

Näkymätön pääoma jää taseissa useimmiten näkymättömäksi, niin kuin nimi kertoo. Yrityksen ja yhteisöjen arvosta näkymätön pääoma on usein kuitenkin näkyvää pääomaa suurempi. Näin on erityisesti palveluorganisaatioiden kohdalla ja yritysten, jotka ovat tunnettuja brändejä. On mm. sanottu, että mustaa sokerivirvoketta valmistavan Coca-Cola Companyn arvosta yli puolet on näkymätöntä. Näkymättömän pääoman suuresta merkityksestä huolimatta, sitä hoidetaan monesti näkyvää pääomaa huonommin. Näin on erityisesti taloudellisen laman aikana.

Henkilöstön irtisanomisten ja lomautusten yhteydessä kerrotaan, kuinka paljon säästöjä toimenpiteellä saadaan aikaan. Oikein olisi samalla kertoa, paljonko poispotkittujen mukana lähti osaamista ja verkostoja (esim. paljonko koulutusta ja koulutuspäiviä tai kumppanuuksien hallintaan liittyvää taitoa). Reilua olisi ainakin kertoa, mistä asiakkuuksista poispotkitut huolehtivat, niin voitaisiin päätellä lähtikö ovesta tekijän lisäksi asiakas. Joukkoirtisanomiset ja lomautukset rikkovat väistämättä myös organisaatiorakenteet, joiden toteuttamiseen on vuosia käytetty runsaasti aikaa ja rahaa. Reilua olisi kertoa, paljonko jäljelle jäävän väen ajasta on lähitulevaisuudessa käytettävä rakenteiden uudelleen muokkaamiseen ja paljonko se tulee vähentämään tulosta. Suorastaan rikollista on olla kertomatta, jos toiminnan tehostaminen vie organisaatioista julkaisu- tai käyttöoikeuksia.

Vastaa tähän viestiin

7.2.2010
Kiasman johtaja

Kiasman johtajan valinnasta on medioissa käynnissä keskustelu, josta ei puutu kummallisia piirteitä. Viime päivinä Kiasman johtajan valintaan ovat ottaneet kantaa niin nykyiset kuin eläkkeellä olevat museonjohtajat, taiteilijat ja galleristit sekä tietenkin kaikki muut asiantuntijat, jotka tietävät, kuinka Kiasmaa pitäisi johtaa. Ainoat uutiset, joissa heitä ei näy, on otsikoitu ”Kiasman johtajan paikkaa hakeneet henkilöt”.

Mitä mieltä on käydä organisaation johtajan valinnasta keskustelua ja vielä julkaista sitä? Johtaja valitaan toteuttamaan omistajatahon strategiaa ja muita suunnitelmia. Vain organisaation omistaja voi aidosti tietää, millaista johtajaa halutaan ja tarvitaan. Miksihän vastaavaa keskustelua ei käyty esimerkiksi toisen valtio-omisteisen organisaation eli Finnairin johtajan valinnasta vaikka organisaatio selvästi on Kiasmaa suuremmassa pulassa ja tehtävä on Kiasmaakin kansainvälisempi ja näkyvämpi?

Keskustelun perusteella Kiasmassa on huutava pula henkilöstä, jolla on laaja-alainen taiteen alan tuntemus, ja jonka keskeisenä tehtävänä on tehdä oikeat kokoelma- ja näyttelyhankinnat. Hänen oletetaan olevan korkein asiantuntija asiantuntijoiden joukossa. Kun katsoo Kiasman organisaatiota ja niissä toimivien henkilöiden taustoja, ensimmäisenä ei tule mieleen, että taiteen osaamista puuttuu – johtajaosaamista kylläkin. Lieneekö Finnairin johtajan valinnasta käydyn keskustelun vähäisyys syynä siihen, että uudeksi johtajaksi ei valittu lentäjää tai matkatavaroiden käsittelijää vaan osaaja puhelinverkkoja tekevästä yrityksestä.

Vastaa tähän viestiin

27.1.2010
Vuoden turkulainen

Olen aikaisemminkin todennut, että professori Janne Vilkuna on enemmän kuin oikeassa toivoessaan museoalalle julkkiksia. Heitä tarvittaisiin profiloimaan alaa ja pitämään museoita esillä asiantuntijapooleista juorulehtiin. Yksi tilaisuus alan julkkiksen tekemiseen menetettiin jälleen, kun Turku valitsi ”Vuoden turkulaisen”. Tämän tittelin saavutti kiinteistönvälittäjä, toimitusjohtaja, diilaaja Jethro Rostedt.  Kilpailussa hänen todettiin nostavan tulevan kulttuuripääkaupungin imagoa.

Jos vuoden turkulainen kilpailun tuloksia uskoo, Diili-ohjelmassa kolmanneksi tullut Rostedt on turkulaisten imagolle merkityksekkäämpi kuin Museoviraston pääjohtajakilpailussa ykköseksi tullut Juhani Kostet. On toki syytä kysyä, mitä tämä kertoo turkulaisista. Ennen kaikkea meidän on kuitenkin kysyttävä, mitä tämä kertoo museoalasta, sillä Kostet ei ollut kisassa noteerattu edes ehdokkaaksi.

Kaupunkilaisen nousu oman alansa keulakuvaksi ei voi olla kovin tavallista edes turkulaisille, mutta tuntemattomaksi asia on näyttänyt jäävän.  

Diili-kolmonen voittaa museo-ykkösen myös sosiaalisessa mediassa. Google löytää Jethro Rostedista yli 100 000 mainintaa, Juhani Kostetista reilut 6000. Rostedtin mukana kiinteistövälitysala saa suurin piirtein saman verran enemmän mainintoja kuin museoala Kostetin kautta.

Selvää on, että kiinteistönvälitysala on saanut Rostedtin mukana nostetta. Oletettavaa on, että ammatinvalintatunneilla kiinteistövälitys on noussut kiinnostuksen kohteeksi ja mahdolliseksi suuntautumisvaihtoehdoksi aikaisempaa useammin. Kiinteistöalan toimijat lienevät myös aikaisempaa halutumpia kumppaneita eri alojen välisessä yhteistyössä.

Jokainen ala tarvitsee julkisuutta ja sen mukanaan tuomaa tunnettuutta. Jos haluat saada myytyä asiasi, ideasi, tuotteesi tai palvelusi, ensiksi on saatava kaupaksi edustamasi ala tai yhteisö, sen jälkeen itsesi henkilönä ja vasta sitten tulee tuotteen vuoro. Jos alaasi tai sinua ei tunneta, diilejä ei synny.

Vastaa tähän viestiin

4.1.2010
Erilaisia tuloksia, erilaisia tekoja

Moni käyttää uuden vuoden ensimmäiset tunnit hyvien päätösten tekemiseen. Alkavana vuonna halutaan korjata menneenä vuonna todetut epäkohdat. Tämän vuoden jälkeen olen laihempi, lihaksikkaampi, rikkaampi ja rakkaampi. Tavoiteltu tulos on helppo hyväksyä ja päättää. Vaikeampaa on hyväksyä ja päättää, mitä teen erilailla kuin aikaisemmin.

Jos haluan olla laihempi, pitää syödä terveellisemmin tai kulutettava enemmän. Suuremmat lihakset edellyttävät enenevää kuntoilua tammikuun alusta lähtien. Rahakkaampi elämä tarkoittaa pääsääntöisesti enemmän työntekoa kuin aikaisemmin. Rakkauden saavuttaminen edellyttää läheisten suurempaa huomioimista arkena ja pyhänä.

Yritykset ja yhteisöt tekevät harvemmin uuden vuoden lupauksia. Lupauksia ja vaatimuksia uudenlaisista tuloksista sen sijaan tehdään paljon. Useimmiten nämä on kirjattu strategiaksi. Myös arvot, missiot ja visiot sisältävät lupauksia tuloksista, jotka ovat jotain muuta kuin tällä hetkellä yritys tai yhteisö tuottaa.

Tavoitteista ja tuloksista vallitsee yleensä hyvä konsensus hallinnon, johdon ja työntekijöiden välillä. Homma alkaa tökkiä samassa kohdassa kuin yksityisen ihmisen lupaus laihduttamisesta – erilainen tulos edellyttäisi erilaista tekemistä. Toki erilaisen tekemisenkin vaatimus hyväksytään, kunhan se kohdistuu oikein eli yleensä työkaverin, johdon tai hallinnon tekemisiin.

Vastaa tähän viestiin

22.12.2009
Teiden suolaus pelastaa joululiikenteen

Muutamissa asioissa historia toistaa itseään ja tekee siten tulevaisuuden ennustamisen helpoksi. Nyt jo voi tietää, että ilotudä, ovatko ilotulite- ja jätösasiat jokavuotisen marmatuksen väärtejä. Paljon autoilevana kansalaisena tiedän, että teiden suolausmarmatus on mieltä vailla.

Teiden suolauksella tiet saadaan pysymään turvallisesti liikennöitävässä kunnossa ympäri vuoden. Monilta osin suolaus ei ole pelkästään turvallisen liikenteen ehto vaan liikenteen ehto ylipäänsä etenkin linja- ja kuorma-autojen osalta.

Teiden suolausta koskeva yleisin marmatus kuuluu ” on se käsittämätöntä, että kuivia ja jäättömiä teitä suolataan”. Marmattajilta jää useimmiten huomaamatta se, että juuri aikaisempien onnistuneiden suolausten ansiosta tie on saatu pysymään useita päiviä kuivana ja jäättömänä. Toinen aihe suolausmarmatukselle on se, että tiesuola pilaa autot ja ympäristön. Autot ovat jo vuosikymmeniä sietäneet hyvin tiesuolaa, etenkin, kun suolan poistavia pesupalveluja on runsaasti tarjolla. Ympäristö haitat ovat luonnollisesti kiistattomat, mutta aikaisempiin vuosiin verrattuna, haitat ovat vähenemään päin.

Keinot, joilla tiesuola esitetään korvattavaksi, ovat jokin muu liukkaudentorjunta-aine tai hiekoitus.  Lisäksi tarjotaan vaihtoehtoa, että liukkaudentorjuntaa ei tehtäisi ollenkaan. Pysykööt kotona, jos eivät osaa liukkaalla ajaa. Jos tiet pyrittäisiin pitämään nykyisillä liikennemäärillä hiekoituksella turvallisessa kunnossa, hiekoitusautot saisivat olla liikkeellä ympäri vuorokauden ja viimeisetkin soraharjut olisivat tasaisia muutamassa talvessa. Hiekka ei pysy tienpinnalla muutamaa sataa autoa enempää. Suola korvaavia aineita on olemassa, mutta useimmat ovat liian kalliita tai niiden sivuvaikutukset ovat suolaa pahempia. Ei pidä luulla, että tutkimusta tai kokeiluja ei ole tehty lämpö tai vesihiekoituksesta urean levittämiseen saakka. Suolalle ei vain ole löydetty korvaajaa.

Jos tiesuolaus nostaa otsasuonet joululiikenteessä pintaan, on joko keskityttävä kotijouluun tai toivottava pukilta sarjakorttia lähimpään autopesulaan. Uskon, että pukin pussi suolauksesta aiheutuvien pesujen määrän kestää. 

Teiden talvikunnossapidon historiassa merkillinen asia on se, että lumen poistamista tieverkolta ei ole vastustettu koskaan. Sen sijaan liukkaudentorjunta on aina ollut jonkun hampaissa. Kun teitä alettiin hiekoittaa 1940-luvlla, tieverkon pääkäyttäjät eli hevosmiehet pitivät hommaa lähinnä rikollisena. Hiekka heikensi reen luistoa ja teki hevosen ja isännän matkanteon kovin raskaaksi. Suolaus alkoi talvella 1968-1969. Samalla alkoi suolauksen kritiikki, jossa käytettiin samoja argumentteja kuin nykyisinkin – ero oli, että tuolloin argumentteihin oli syytäkin.

Vastaa tähän viestiin

11.12.2009
Väliaika - kaffetta ja pullaa

Suomalaisiin museoihin toivotaan yhä enemmän kävijöitä. Näyttelyjä ja tapahtumia tuotetaan raivokkaasti ylitöitä laskematta. Kaikki saadaan valmiiksi pääsääntöisesti aikataulun mukaisesti asiakkaille, joita ei ole riittävästi. Kiire päättyy siihen, kun sen pitäisi alkaa. Syynä tähän on se, että museoilta puuttuu monesti halu tai kyky tehdä juttuja, jotka aidosti nykyihmisiä viihdyttävät.

Nykyisin ihmiset tarvitsevat henkisen ravinnon lisäksi viihtyäkseen hyvät ruoka- ja juomapalvelut. Tässä kohtaa hyvä palvelu tarkoittaa sitä, että ruoka- ja juomapalvelut ovat käytössä siellä missä niitä halutaan käyttää eli useimmiten samanaikaisesti näyttelystä tai tapahtumasta nauttimisen kanssa. Uskon, että moni näyttely olisi huomattavasti viihdyttävämpi kokemus, kun siihen voisi tutustua kahvia tai viiniä nautiskellen.

Toinen syy, että museopalveluilla on liian vähän käyttäjiä, on markkinoinnin vähäisyys. Sisältöjen tuottaminen saa meidät useimmat niin maitohapoille, että emme jaksa enää valmistuneista näyttelyistämme viestiä. Lisäksi projektien budjetit ovat useimmiten pettäneet, jolloin on jouduttu tekemään säästöjä. Säästöt on usein helpoin tehdä markkinointirahoista, koska niiden vaikuttavuudesta ei muutenkaan oikein tiedä.

Museoihin ja kulttuuritapahtumiin saadaan vauhtia vasta, kun palveluja tuotetaan ihmisten kokonaisvaltaisen viihtymisen näkökulmasta ja otetaan markkinointi ja viestintä aidosti osaksi museoiden keskeisiä tehtäviä. Tässä ajattelussa ei ole sijaa ”Väliaika – kaffetta ja pullaa” –mallille. Selvää on, että Mobilia on jo mallinsa valinnut,. Tämä näkyy erityisen hyvin näin pikkujoulusesongissa.

Vastaa tähän viestiin

27.11.2009

Saavatko taiteilijat valmiiksi 25 teosta päivässä?

Museovirasto kerää vuosittain keskeisimmät talouden ja toiminnan tunnusluvut museoilta. Tiedot julkaistaan Museotilasto-nimisenä raporttina sekä paperi- että internetjulkaisuna. Museotilasto kertoo mielenkiintoisia asioita museoiden toiminnasta.

1. Kävijät eivät elätä

Keskimääräinen museo kattaa pääsymaksuilla keskimäärin 6 % toimintamenoistaan.  Kävijätuloilla museoiden ovet pysyvät auki siis keskimäärin tammikuun 22. päivään saakka. Hieman merkillistä on, että suhdeluku on sama, oli museo 200 000 kävijän Ateneum tai muutaman kesämatkailijan saavuttava makasiini.

2. Sponsorit eivät elätä

Keskimääräinen museo kattaa sponsorituloilla 1 % kuluistaan eli noin 4 päivän kulut. Kävijät ja sponsorit elättävät museoita siis melkein tammikuun lopulle asti – ei valitettavasti kuitenkaan ihan kylmimmän talven yli.

3. Näyttelyjä riittää

Suomen museot tuottivat vuonna 2008 yhteensä 1189 näyttelyä eli joka ainoa kalenteripäivä avattiin 3-4 näyttelyä.

4. Materiaalia riittää

Suomen museot ottivat kokoelmiinsa vuoden 2008 aikana yhteensä 48 800 esinettä eli kalenteripäivää kohden taltioitiin 134 esinettä jälkipolville ihmeteltäväksi. Valokuvia tallennettiin päivittäin reilut 2 800. Taidetta tallennettiin 25 teoksen päivävauhdilla.

Riittääkö taiteilijoiden tuotanto täyttämään museoiden tarpeet?

Harmi on, että Museotilasto ei kerro paljonko museot käyttävät näyttelyjensä rakentamiseen resursseja. Arvaukseni on, että näyttelyä kohden käytettiin enemmän rahaa kuin niiden keskimääräin 9600 euron tulo oli.

Erityisen mielenkiintoista olisi tietää, montako taideteosta suomalaiset taiteilijat saavat päivässä valmiiksi ja onko näkyvissä jo tilanne, että taiteilijat eivät ehdi luoda teoksia samassa tahdissa, kun museot niitä tallentavat? Tämä ehkä pitäisi huomioida jo nyt luovien alojen koulutusta suunniteltaessa.

Vastaa tähän viestiin

18.11.2009
Paljon on paljon

Kävijämäärä on yksi yleisimpiä museo- ja kulttuuritoimen mittareita. Monesti tavoitteena on suuret kävijämäärät, joilla pyritään luonnollisesti perustelemaan sekä tehtyjen töiden onnistuminen että niihin mahdollisesti ohjautuvat avustukset ja sponsorirahat.

Olen seurannut tapahtumien ja näyttelyjen kävijämääräilmoittelua ja luovuus näyttää pääosin olevan kävijämäärien laskennassa suurempaa kuin itse tapahtuman sisällön tuotannossa. Tapahtuman kuin tapahtuman kävijämäärä on yleensä vähintään 10 000, pääosin enemmän.

Monen laskijan ja kävijämääräuutisoijan lienee melko vaikea hahmottaa, paljonko esimerkiksi 10000 kävijää on. Tässä on pari keinoa arviointiin. Jos tapahtumaan myydään pääsylippuja ja se on avoinna kahtena päivänä esim. 10 tuntia/päivä, on pääsylippuja myytävä keskimäärin 500 tunnissa eli 8 lippua minuutissa. Jos siis tapahtumassa on alle 8 lipunmyyntipistettä, 10 000 kävijän määrä ei ole mahdollinen. 10 000 kävijää edellyttää pysäköintitilaa noin 5000 autolle eli 2500 autolle/päivä. Tämä taas tarkoittaa pysäköintililana noin 25 000 neliömetrin eli 2,5 hehtaarin aluetta, siis melkoista peltoa.

Hyvä keino kävijämäärien arviointiin on joskus käydä tilaisuudessa, jossa paikalla on varmasti ilmoitettu määrä väkeä. Itse oli juuri Hampurissa Saksan maalla katsomassa Bundesliigan jalkapallo-ottelua. Stadion oli sekä silmämääräisesti että tilaisuuden järjestäjien ilmoituksen mukaisesti loppuun myyty. Paikalla oli hieman yli 50 000 ihmistä. Sen kävijämäärän kokeneena voi aidosti kyseenalaistaa pääosan Suomessa järjestetyistä tilaisuuksista, joissa ilmoitetaan olleen edes usean päivän aikana yli 50 000 kävijää. Paljon on todella paljon.

Vastaa tähän viestiin

29.10.2009

Sitä ei saa, mitä tilaa


Opetusministeriö on viime vuosina onnistunut lisäämään museotoimen valtionosuuksia kiitettävästi. Heidän tavoite on luonnollisesti saada rahoilla aikaan enemmän ja parempaa. Suomen ja suomalaisuuden dokumentit pitäisi olla entistä paremmin tallessa ja saavutettavissa. Vuonna 2010 valtion budjetti näyttää jälleen hyvältä ja valtion osuudet on kasvamassa keskellä pahinta lamaa.

Opetusministeriön työtä on vesittänyt ja vesittää edelleen kuntien hölmöily. Kunnat näyttävät ohjaavan lisääntyneet valtionosuudet muuhun käyttöön kuin museotoiminnan kehittämiseen. Peruste on, että kaikki valtionosuudet menevät yhteiseen pottiin, joita jyvitetään eri toiminnoille kuntien itsenäisillä päätöksillä.

Käytetyt perusteet ovat kuitenkin vääriä. Museoiden valtionosuuksia ei voi laittaa yhteiseen pottiin. Museoiden valtionosuudet eivät kuulu opetus- ja kulttuuritoimen rahoituksesta annetun lain 6§ määriteltyyn kunnan valtionosuuteen. Museoiden valtionosuus ei myöskään kuulu kuntien ja valtion välisen kustannustenjaon piiriin, vaan lasketaan museolaissa säädetyllä prosentilla henkilötyövuoden hinnasta. Lisäksi museoiden rahat valtion budjetissa eivät ole peräisin veroista vaan valtionosuus maksetaan veikkausvoittovaroista, jotka ovat suunnattu erityisesti taiteen ja kulttuurin tukemiseen.

Kun rahat tulevat eri perustalta, niin eri perustalta niitä pitää myös käyttää. Kuntien olisi kuunneltava Opetusministeriötä asiakkaana ja tuottaa rahoilla sitä, mitä on tilattu.

Vastaa tähän viestiin

9.8.2009

Rahaihmiset taiteesta ja taiteilijat rahasta
Esitetty hypoteesi voi aina olla oikea tai väärä


Museojulkistuutta näyttää kesisin hallitsevan vain yksi tai kaksi aihetta. Viimevuonna julkisuus kohdistui uusitun Luonnontieteellisen museon huimiin kävijämääriin sekä uuteen Merimuseoon. Tänä vuonna ehdoton ykkösaihe on on Wäinö Aaltosen museon venäläistä avantgardea esittelevä näyttely Ympyrä-viiva-piste ja sen väärennöksi osoittautuneet Aleksandr Rodtsenkon työt.

Väärennösepäilyt nosti ensimmäisenä esiin Kauppalehden taidekriitikko. Wäinö Aaltosen museo hallitsi kriisiviestinnän kuten Keskustapuolueen päättäjät vaalirahakohussaan. Ensin kielletään kaikki ja kerrotaan, että tutkimukset on tehty sekä kumppani ja käytetty asiantuntija ovat luotettavia. Epäilyt olivat median pahasuopaisuutta.

Seuraavaksi alettiin myöntää, että epäilykset ovat asiallisia. Lopulta tilanne päätyy siihen, että media oli oikeassa ja oli katumisen paikka. Luotettava kumppani ei ollutkaan niin luotettava ja omiin tutkimuksiin oli käytettä liian vähän resursseja.

Wäinö Aaltosen museo on tiedottanut, että kohu on ollut ennen muuta kolaus museon työntekijöiden ammattiylpeydelle ja että tästä tullaan ottamaan oppia. Lienee kuitenkin turhaa WAM:ssa laittaa päätä puskaan. Tekevälle sattuu ja hyvä että tehdään. Ainoa, joka tarvitsee lisäoppia on viestintävastaava. Ehdottomia kieltoja tai myöntöjä on ensimmäisissä tiedotteissa varottava. Kiinnostus esitettyihin väitteisiin pitää olla tutkija-asenteista eli esitetty hypoteesi pitää kyseenalaistaa ja tutkia - ei kieltää.

Se, että näyttelyn väärennösepäilyt nostettiin esiin ensikerran talousihmisten Kauppalehdessä, näyttää toteuttavan vanhan totuuden, että rahaihmiset puhuvat (ja tässä kohtaa tietävät) taiteesta ja taiteilijat puhuvat rahasta.

Vastaa tähän viestiin

2.7.2009

Kesä täynnä tapahtumia
Nuukailijat älkööt vaivautuko


Suomen kesä on täynnä mitä mielenkiintoisempia tapahtumia. Meille tarjotaan näin kesäkuukausina lähes päivittäin ulkoilmatapahtumia, jossa eri alojen taitajat esittelevät osaamistaan ja talvisen harjoittelun tuloksia. Näytelmien ja musiikkiesitysten lisäksi tarjolla on jos jonkinlaista markkinaa ja messutapahtumaa.

Tapahtuman järjestäjät ovat luonnollisesti useimmiten liikkeellä sillä tavoitteella, että he saisivat vaivoilleen palkan joko suoraan rahana tai välillisesti lupauksena tulevasta yhteistyöstä. Monet tapahtumaan osallistuvat täyttävät mukavasti järjestäjien toiveet. He ottavat aktiivisesti osaa tapahtumaan. Se näkyy kontakteina tapahtumajärjestelijöihin sekä tavara- ja ruokaostoina.

Uskomattoman paljon tapahtumiin osallistuu myös väkeä, joka kulkee apaattisena tai halveksuen tapahtumajärjestäjien tarjontojen ohi. Heidät tunnistaa keskusteluista, jossa ihmetellään krääsän ja tarjonnan hintaa ja kirjoa, joka tapahtumaan on laitettu esille. Kahvia ja ruokaa ei tietenkään osteta, koska kotoakin löytyy.

Jokaisen tapahtumaan osallistuvan on syytä kysyä itseltään, haluaako, että tällaista kylällä tai kaupungilla järjestetään. Jos vastaus on myönteinen, se pitää näyttää osallistumalla ja ostamalla. Jos vastaus on kielteinen, on parempi pysyä kotona. Heikointa on, jos lähtee kotoa vain nuukailemaan katsomaan, että mihin tapahtuma on kehittymässä sekä täyttämään parkkipaikkoja ja yleisö WC:itä.

Kesätapahtumat ovat keskeisintä suomalaisuutta, jota on syytä suojella ja pitää yllä. Juuri nyt tämän kulttuurin ylläpitoon on parhaat mahdollisuudet.

Vastaa tähän viestiin

18.6.2009

Yhteistyötä
Yhteistä, mutta ei työtä

Yhteistyö ja verkottuminen on ollut ja on edelleen muotia. Ertyisen suosittua se on ollut rahattomien yhteisöjen kesken. Yhteistyön uskotaan säästävän kuluja ja tuovan lisää asiakkaita.

Vaikka yhteistyöhön osallistuvilla on yhteinen tavoite ja tahto, toimiva yhteistyö on harvinaista. Useimmiten toimimattomuus aiheutuu siitä, että yhteisiä tavoitteita ollaan halukkaita muotoilemaan ja päättämään, mutta työtä niiden eteen ei olla valmiita tekemään. Monet jäävät yhteistyössä jo lähtökuoppiin odottelemaan, mihin tämä tästä kehittyy ja koska yhteistyön hedelmät alkavat kertyä koriin. Näiden odottajien aika tulee useimmiten pitkäksi ja he ovat valmiita muutaman vuoden kuluttua toteamaan kovaäänisesti, että yhteistyö ei ole vastannut odotuksia, joita he siltä odottivat. Harva tässä kohtaa tunnustaa, että tulos oli panostuksen veroinen.

Toimiva yhteistyö edellyttää ennen kaikkea työtä. On tehtävä työtä sen eteen, että jokainen yhteistyöhön osallistuva omalta osaltaan on viemässä yhteistä asiaa eteenpäin ja panostamaan muutaman vuoden odottamatta tuloksia.

Monesti yhteistyön tulosten arviointi on myös vaikeaa. Tämä johtuu siitä, että yhteistyölle ei ole asetettu mittareita tai yhteistyön alun tilannetta ei ole dokumentoitu, jonka pohjalta hitaasti tapahtunut muutos voitaisiin havaita. Useimmiten yhteistyön tulosten arviointia kuitenkin vaikeuttaa se, että onnistumiset laitetaan pääsääntöisesti oman onnistumisen piikkiin - harvemmin verkostoyhteistyön.

Yhteistyössä on kaikesta huolimatta voimaa ja se kannattaa, kunhan ensimmäisen vuodet jaksetaan painottaa sanan jälkimmäistä osaa.

Vastaa tähän viestiin

29.5.2009

Mitä jätämme tuleville sukupolville?
Myös museoiden on huolehdittava ympäristöstä

Museoiden toiminnan focus on tulevaisuudessa, vaikka menneisyyden hoitaminen on niiden pääbusiness. Kokoelmien osalta pyrimme huolehtimaan siitä, että nykyisyys dokumentoituu tulevaisuuteen mahdollisimman oikeana esineiden, valokuvien ja muiden materiaalien kertomana. Näyttelyissä pyritään kertomaan mahdollisimman oikea kuva menneisyydestä, jotta nykyisyyden ja tulevaisuuden hahmottaminen olisi hieman helpompaa.

Museot haluavat siis lähtökohtaisesti jättää jäljen tulevaisuuteen. Tällä hetkellä jäljen jättäminen tulevaisuuteen tulkitaan useimmiten negatiivisesti, koska termi yhdistetään hiilijalanjäljenjättämiseen. Tätä jälkeä ei haluta tuleville sukupolville jättää dokumentoimaan nykyihmisten huonoja valintoja.

Museoiden toiminnassa ympäristöasiat ovat olleet pääsääntöisesti esillä vain kulttuuriympäristön suojeluun liittyvissä kysymyksissä. Tähän työhön ilmastonmuutos tuo uusia haasteita.Kulttuuriympäristössä olevat rakennukset ja ulos pystytetyt patsaat ja muutteokset rapautuvat entistä nopeammin. Tuhojen pysäyttämiseen ja estämiseen joudutaan työskentelemään entistä enemmän. Ilmaston muutoksen vuoksi museoidenon huolestuttava myös hiilijalanjäljestään. Työmenetelmät, materiaalit ja jopa säilytysolosuhteiden kriteeristö on lähivuosina arvioitava uudelleen ympäristön kuormittavuus huomioiden.

Suomen museoliitto on jo nostanut strategiassaan ympäristöarvot esiin ja käynnistänyt sen pohjalta työryhmätyöskentelyn. Tuloksia on odotettavissa vielä tämän vuoden kuluessa. Jo tässä vaiheessa on selvää,että ympäristön huomioiminen on museoiden taloudelle lisärasite, mutta kukaan oletettavasti ei tule kyseenalaistamaan, ettei se olisi kulun arvoista.

Vastaa tähän viestiin

25.5.2009

Rallia museoon
Hall of Fame

Suomalainen moottoriurheilu vietti kuluneena viikonloppuna jälleen juhlavia aikoja. Rallin MM-sarjassa ajajamme saavuttivat kaksoisvoiton ja moottoriurheilun kuninkuuslajissa, F1:ssä Räikkönen toi Ferrarinsa maaliin kolmantena.

Kansamme edustajat ovat kaikilla mittareilla menestyneet poikkeuksellisen hyvin moottoriurheilussa. Autojen lisäksi monet MM-tason moottoripyöräkarkeloissa suomalaiset ovat hyvin esillä.

Uusimmassa Vauhdin Maailma -lehdessä Ari Vatanen toteaa, että rallin Hall of Fame olisi perustettava Suomeen. Idean alkuperäinen isä on Hannu Mikkola. Ideaa ei ilmiön merkittävyyden kannalta tarvitse liiemmälti perustella. Suomi ja suomalaiset ovat tunnettuja moottoriurheilusta. Lisäksi rallin kohdalla on perusteltua puhua Suomesta rallin kotimaana. Lienee vieläkin niin, että yli puolet rallin maailmanmestareista ovat olleet suomalaisia.

Mobilia on omalta osaltaan liputtamassa hankkeen puolesta. Olemme varautuneet tarjoamaan tilat ja museoalan osaamisen hankkeen käyttöön. Hanke edellyttää Mobilian ja ex-rallimestarien innon lisäksi taakseen hankkeen ja Hall of Famen -ylläpidon legimitoijaksi AKK:n ja mahdollisesti myös FIA:n. Lisäksi hanke edellyttää laajaa yhteistyötä entisten ja nykyisten rallitähtien kanssa. Ilman heitä kalustoa lienee mahdoton saada julkisesti näytteille.

Hall of Fame -idea on esitetty ja tältä pohjalta kortit katsotaan kesän ja alkusyksyn aikana. Jos käsi on täynnä valtteja, kuten nyt näyttää, Hall of Fame on totta jo kuluvan vuoden aikana.

Vastaa tähän viestiin

15.5.2009

Valtion taidemuseo julkaisi saavutettavuutta ja diversiteetiä koskevan strategiansa kuluneella viikolla. Strategia on kiitettävän monipuolinen ja kattava. Erityisesti minua lämmitti se, että strategiassa oli huomioitu myös markkinointi ja viestintä osana saavutettavuutta.

Lukukokemuksena Valtion taidemuseon tuote ei eroa muista strategioista - kieli, lauseet ja ilmaisut ovat kovasti strategiahenkisiä elikkäs kapulaisia. Esimerkiksi se, että Valtion taidemuseo haluaa lisää kävijöitä lisäämällä markkinointiponnisteluja on kerrottu toteamalla "Markkinoinnin toimenpiteillä kehitetään yleisösuhdetta sekä määrällisesti että laadullisesti".

Strategisen kielenkäytön lisäksi Valtion taidemuseo näyttää sortuneen myös toiseen strategian laadinnan helmasynneistä eli tavoitteiden ja lupausten määrässä ei ole säästelty. Strategiaan on kirjattu usean kymmenen sivun verran tavoitteita, joissa saavutettavuus ja diversitetti tullaan huomioimaan. Vähempi olisi riittänyt, etenkin, jos tavoitteissa olisi keskitytty siihen, että niiden toteuttamisen mittaaminen olisi mahdollista.

Strategiatyö on tärkeää ja museoille välttämätöntä. Työ kuitenkin pitää perustua tarkkaan tietoon siitä, missä strategiaa laativa organisaatio on tällä hetkellä. Tätä kuvausta ei Valtion taidemuseon julkaisemasta strategiasta löytynyt. Toivottavasti se on tehty strategiatyön yhteydessä. Jos ei tiedä missä on, ei hyvästäkään kartasta ja reittisuunnitelmasta ole apua, kuten kaikki vähänkin suunnistusta harrastaneet tietävät.

Vastaa tähän viestiin

4.5.2009

Museoalan yksi ikävimpiä totuutksia on se, että museon on helppo perustaa, mutta se on melkein mahdoton pitää pystyssä. Tämä museolain yksi todiste on toteutumassa Salossa, jossa marraskuussa 2008 perustetun Kivikausikeskus Riran toiminta on lakkaamassa. Syy ei ole yllätys - rahaa toiminnan pyörittämiseen ei ole.

Riran nykyinen tilanne antaa paljon pohtimisen aihetta. Miten voi olla mahdollista, että pysyväksi museotoiminnaksi suunniteltu hanke loppuu vajaat puoli vuotta avajaisten jälkeen? Tässä muutamia arvauksia:

1. Hankkeelle on saatu kovalla vaivalla perustamisraha. Perustamisrahaa ei haluta antaa pois vaan hanketta viedään eteenpäin, vaikka kukaan ei ole sitoutunut toimintarahoitukseen.
2. Toiminnan pyörittämisen rahoitusta ei ole edes mietitty.
3. Toiminnan pyörittämisen raha oletetaan tulevan kävijöiltä.
4. Ei tunneta museobusinesta eli toiminnan tulo ja kulurakennetta:
- tuloista pääsyliput kattavat noin 6 % eli kalenterivuodesta pääsylipputulot riittävät tammikuun 21 päivään saakka ja keskimääräisiin sponsorituloihn nähden pääsylipputulot ovat suuret
- valtion ja kunnan apu ei tule lakisääteisesti tai muuten automaattisesti
- kuluista henkilöstökulut ja kiinteistökulut muodostavat noin 80%
5. Hanketta vaivaa ylenmääräinen innostuneisuus.
6. Hankkeen puuhaihmiset ovat kovakorvaisia museoalan ammattilaisten viesteille.

Muitakin syitä on ja Rira ei tietenkään ole ainoa hanke, joka on kaatunut omaan mahdottomuuteensa. Vastaavia hankkeita ovat mm. autoalalla Moottoriurheilumuseo Helsingissä, joka toimi vajaan vuoden ja Sotilasmusiikkimuseo Lahdessa, jonka toimintajänne taisi jäädä Riraakin lyhemmäksi.

Museo- ja kulttuurihankkeiden kaatuminen heti avajaisiin on monessa mielessä surkeaa. Pahinta on se, että paljon energiaa ja luovuutta valuu hukkaan. Toiseksi pahinta on se, että alan imago kärsii, koska tämän museon tai kulttuuritoiminnan lopettaminen saa vähintään yhtä paljon julkisuutta kuin sen perustaminen - useasti enemmänkin.

Inhimillisten ja organisatooristen murhenäytelmien estämiseksi, perustamishankkeisiin rahoitusta myöntävien tahojen on edellytettävä nykyistä parempaa arviointia toimintarahoituksen järjestymisestä. Kulttuuri- ja museohankkeisiin rahaa myöntävien on toimittava kuten hyvä isäntä viinaa tarjotessaan eli jos järkeä ei ole ottajalla, niin sitä on löydyttävä antajalta.

Vastaa tähän viestiin

24.4.2009

Taksikuskikin tietää
Valppain mielin

Liikenneturva on yhdessä kumppaniensa kanssa toteuttanut vuodesta 2008 lähtien Valppain mielin –kampanjaa, jonka tavoitteena on myönteisin keinoin muistuttaa tieliikenteen säännöistä ja niiden noudattamisen tärkeydestä. Perusteemoja ovat rattijuopumus, turvavyön käyttö ja tällähetkellä huomiota kiinnitetään erityisesti nopeusrajoitusten noudattamiseen.

Liikenneturvan toiminta täyttää kuluvana vuonna 70 vuotta. Vuonna 1939 perustettu järjestö valisti suomalaisia aluksi Talja–nimellä kohti parempaa liikennekulttuuria. Työtä on tehty paljon ja tuloksiakin on saatu. Liikenteen määrään suhteutettujen onnettomuuksien määrä on laskenut trendin luonteisesti. Tällä hetkellä liikenteessä kuolee vajaat 300 suomalaista vuosittain, kun se synkimmillään 1970-luvun alussa oli yli 1000.Hieman yllättävää on, että suhteellisesti suomalainen liikenne oli vaarallisinta tilastojen mukaan vuonna 1946. Jos liikenteessä kuolleiden suhteellinen luku olisi tällä hetkellä sama kuin tuolloin, vuonna 2009 tieliikenteessämme kuolisi yli 20 000 ihmistä.

Valistus ja muut liikenneturvallisuuden parantamiseen liittyvät työt ovat tuottaneet kiistatta tulosta. Paljon työtä on tietenkinedessä eikä meidän ole syytä asettaa liikenneonnettomuuksille muuta tavoitettakuin pyöreä nolla eli nollavisio. Nollavision saavuttamiseen antoi minulle uskoa eilinen erittäin harvinainen tapahtuma.

Nousin Helsingissä taksiin ja kiinnitin heti huomiota siihen, että taksin kuljettaja oli kiinnittänyt turvavyön. Äärimmäisen harvinaiseksi tilanteen teki se, että ennen kuin taksi lähti liikkeelle, kuljettaja pyysi ystävällisesti meitä takapenkkiläisiäkin kiinnittämään turvavyön. Näin ei ole käynyt minulle koskaan, vaikka jonkinverran taksia käytänkin. Useimmiten tunnen oloni hieman vaivaantuneeksi kiinnittäessäni turvavyötä taksissa. Jotenkin tuntuu, kun kuljettajan vyö roikkuun naulassa, oman vyön kiinnittäminen on epäluottamuslause kuljettajan taidoille. Näin se ei tietkään ole, mutta kuten Kekkonenkin joskus totesi ”Niin on, jos siltä näyttää”.

Tunnettu sanonta on, että jos taksikuski alkaa antamaan osakkeisiin liittyviä sijoitusvihjeitä, tieto on jo kaikilla. Toivottavasti näin on myös turvavyön käytöön liittyvän tiedon osalta.

Vastaa tähän viestiin

16.4.2009

Kävin perheineni viettämässä pääsiäispyhää Helsingin Messukeskuksessa järjestetyssä American Car Showssa. En ollut aikaisemmin tässä perinteisessä näyttelyssä käynyt ja odotukset olivat korkealla sekä autojen että niiden esillelaiton osalta. Odotukset nousivat huippuunsa lippuluukulla, kun kuittasin nelihenkisen porukkani 80 eurolla sisälle. Tälle rahalle täytyy olla vastiketta.

Melko pian näyttely osoitti, että en tule saamaan rahoilleni vastiketta. Useimmat autoista olivat normaalia automuseokamaa ja esillelaitto oli normaalin automuseotason alle: auto tasaisella lattialla köyden takana ja nokka katsojaan päin. Esittelyksi riitti useimmiten tekniset ominaisuudet, joista maallikko ei ymmärtänyt mitään. Kaupustelijoita oli riittämiin - useimmat kuitenkin selvin päin. Koko näyttely oli välipalataukoineen (30 euroa) katsottuna 2 tunnissa.

Ainoa asia, jolla näyttely selkeästi nousi normaalia automuseota ja museota ylemmäksi oli yleisömäärä. Väkeä oli uskoakseni päivässä enemmän, kuin kaikissa Helsingin museoissa yhteensä koko huhtikuun aikana.

Syy melko tyhjiin Helsingin museoihin ja melko täytteen American Car Showhun löytyy siitä, että museot painottavat sisältöä ja kyseinen show viestintää ja markkinointia. Museoiden rahat ja jaksaminen loppuvat yleensä siihen, kun näyttely saadaan valmiiksi. Tuloksena on hyvä sisältö, mutta siitä ei saada kerrottua kenellekään. American Car Showssa toteutus näytti olevan melkolailla päinvastoin. Viestintää ja markkinointia oli jaksettu, mutta sisällön tuottamisessa voimat olivat ehtyneet.

American Car Show oli kiistatta helpommin saavutettavissa kuin useimmat museoiden näyttelyt ja se näkyi kävijämäärissä. Tästä olisi museoidenkin otettava oppia. Kannattaisi ainakin kokeilla, että vetää seuraavan näyttelyn tuottamisen budjetin yli ja käyttää kaikki siitä säästyneet rahat ja henkiset resurssit olemassa olevien näyttelyjen markkinointiin.

Myös museoiden pääsylippujen sekä kahvilapalvelujen ja museokauppatuotteiden hinnoissa on nostamisen varaa. Yksikään museo Suomessa ei peri perheeltä edes puolta American Car Shown pääsymaksuista. Nurinkurista lisäksi on, että monesti museot selittävät vähäisen kävijämäärän sillä, että pääsymaksuja moititaan korkeiksi. Kukkua

Vastaa tähän viestiin

7.4.2009

Viime päivät ovat osoittaneet, että julkisten tai julkisiksi miellettävien organisaatioiden johtaminen ei ole helppoa. Fortumin Henrik Lilius on leimattu ahneuden symboliksi, jonka toimia on kaikilla oikeus ja jopa velvollisuus arvioida. Näyttää siltä, että kaikista suomalaisista ainoastaa Lilius ei tiedä, kuinka Fortumia olisi pitänyt johtaa ja miten hänen olisi pitänyt sopimuksen mukaisen palkkansa osalta toimia.

Organisaatiot, jotka ovat tai mielletään kuntalaisten ja kansalaisten eli yleisesti veronmaksajien omistamiksi tai ylläpitämiksi, ovat monesti kummallisen keskustelun kohteena. Lehtien palstoilla ja muissa foorumeissa annetaan jos jonkinlaista vihjettä ja ohjetta siitä, kuinka asiat pitäisi hoitaa. Tässä sinällään ei tietenkään ole mitään kielteistä, vaikka kirjoituksista useimmiten paistaa näkemys siitä, että kaikkihan tietävät, kuinka asiat pitäisi järjestää, paitsi tietenkin ne onnettomat, jotka asioita on organisaation palkattu hoitamaan. Kummalliseksi keskustelun monesti tekee se, että keskustelun kohteena olevasta organisaatiosta ei julkisessa keskustelussa yleensä kysytä mielipidettä asiaan.

Viimeksi tällainen keskustelu käytiin eilen koskien Suomen Ilmailumuseota. Radio Vega uutisoi kuuluvasti, että Suomen Ilmailumuseo muuttaa Malmin lentokentälle. Koska kyse on yhdestä Trafiikki-museosta asia yllätti, koska en aikaisemmin ollut Suomen Ilmailumuseon taholta asiasta kuullut mitään, vaikka usein tapaamme. Uutisen oli ilmeisesti laittanut liikkeelle Malmin lentokentän säilyttämistä aktiivisesti ajamat tahot ja yhtä heistä uutisessa myös haastateltiin. Hänen mukaansa Malmin lentokenttä olisi erinomainen paikka Ilmailumuseolle, koska se mahdollistisi yleisön pääsyn lähelle lentokonetta, mikä nykyisillä kentillä ei enää ole mahdollista. Suomen Ilmailumuseon edustajaa uutisoinnin yhteydessä ei vaivauduttu haastattelemaan.

Miten uutinen voidaankin tehdä näin? Jos kyseinen kommentoija olisi sanonut, että Nokian pääkonttori muuttaa Malmin lentokentälle, olen varma, että asiaa olisi kysytty myös Keilaniemestä päin. Minusta Malmin lentokenttä olisi ihanteellisempi Nokian pääkonttoriksi kuin Suomen Ilmailumuseon pääpaikaksi. Lienee nimittäin niin, että Suomessa ainoastaan Nokialla olisi taloudelliset mahdollisuudet ottaa kiinteistöt ja alueet hoitoonsa.

Vastaa tähän viestiin

1.4.2009

Suomalainen koulujärjestelmä menestyy kansainvälisissä vertailuissa erinomaisesti. Yleensä järjestelmämme rankataan maailman parhaiden joukkoon. Opimme lukemaan ja laskemaan muun maalaisia paremmin ja tehokkaammin.  Koulu ja kouluaika on tietojen ja taitojen oppimisen lisäksi myös elämänvaihe, joka on jättänyt mieliimme monia muistiankkureita, joilla pystymme laittamaan elämäämme aikajanalle.

Mobiliassa viime perjantaina avattu Koulutiellä –näyttely tuo esiin koulumatkojen merkityksen suomalaisessa koulujärjestelmässä sekä erityisesti koulumatkat muistiankkureina. Näyttelyn taustaksi Mobilia ja Helsingin kaupunginmuseo järjestivät koulumatkamuistokeräyksen, johon saatiinyli 600 vastausta – vanhin vuodelta 1928.

Koulumatkamuistot kertovat matkan tekemisestä kävellen,suksilla ja erilaisilla ajoneuvoilla sekä siitä, millaisen vaivan olemme olleet valmiit näkemään päästäksemme päivittäin kouluun. Ennen kaikkea muistot kertovat kuitenkin siitä, millaisena elämä lapselle avautuu iloineen, suruineen ja pelkoineen. Lapsen koulumatkan pelot eivät ole niitä, joita arvo- ja muissa tutkimuksissa yleensä saadaan tuloksiksi. Sodat, sairaudet, työttömyys tai läheisen kuolema ei koulumatkoilla pelota. Tilalla ovat pimeä, möröt  ja aikuisten rakentaman ympäristön aiheuttamatarjen vaikeudet – alkaen siitä, miten saada bussi tai raitiovaunu pysähtymään oikeaan paikkaan.

Hyvässä koulussa ja mukavassa koulumatkassa lepää suomalaisen yhteiskunnan menestys. Toivotaan, että vuosi 2009 jää tulevaisuuden koulumatkamuistelijoiden mieleen erityisen valoisana.

Vastaa tähän viestiin

22.3.2009

Museologian professori Janne Vilkuna on useissa tilanteissa todennut, että yksi museoalan heikkouksista on se, että alalla ei ole julkkiksia. Tämä on tullut viime päivinä usein mieleeni, kun olen seurannut muiden kulttuurialojen pystien luovutuksia ja niiden saamaan julkisuutta. Oscar ja Golden Globe sekä niiden kotimaiset vastikkeet Emma ja Jussi Gaalat tuovat musiikin ja elokuvan alalle runsaasti näkyvyyttä ja houkuttelevuutta.

Tanssijat saavat oman osansa ja glamourinsa miljoonayleisölle pyörivästä Tanssii Tähtien kanssa kilpailusta. Tanssiala on saanut ohjelman myötä omat julkkiksensa, jotka näkyvät sekä alansa edustajina että pelkkinä julkikkisina julkkisten joukossa.

Museoala tarvitsisi omat julkkiksensa, jolloin alamme saisi näkyvyyttä ja sitä kautta lisää kiinnostavuutta. Palkintogaalaan löytyisi vähintäänkin yhtäpaljon valittavaa ja palkittavaa kuin elokuva-alalla, jossa lähes jokainen vuosittain tehty työ on vähintäänkin ehdolla, mutta usein myös palkinnon saajana.

Elokuva- ja näyttämötaiteen ala on hyvä esimerkki siitä, että julkkikset edustavat ennen muuta alaa eikä omaa työpaikkaansa. Tämän voi todistaan helposti. Kun seuraavan kerran näet näyttelijän jossain TV-kisailussa tai juorulehtien palstoilla, kysy itseltäsi tiedätkö missä teatterissa tai elokuvia tuottavassa yrityksessä hän työskentelee. Sama tilanne on luonnollisesti urheilijoiden kanssa. He edustavat alaansa hyvässä ja pahassa. Mäkihyppääjä on aina alansa edustaja. Häen urheiluseurastansa harva tietää tai on edes kiinnostunut.

Museoalalla on potentiaalia omien julkkisten saamiseen. Jostain pitäisi päästä liikkeelle. Museo-Gaala saattaa olla ainakin ensimmäisenä askeleena liian suuri. Sopivan lyhyt ensimmäinen askel voisi olla se, että rohkaisisimme alamme näkyvimpiä henkiöitä olemaan entistä enemmän julkisuudessa.

Hyviä rohkaistavia voisi olla esimerkiksi Suomen Urheilumuseon johtaja Pekka Honkanen, joka on saanut medianäkyvyyttä sekä henkilönä että alansa edustajana. Ilta-Sanomat ainakin noteeraa hänet jo julkkisten joukkoon, sillä muutama viikko sitten lehden tietokilpailussa oli kysyttiin Suomen Urheilumuseon johtajan nimeä. Hyvä alku alan julkkiksiksi ovat myös suurempien taidemuseoidemme johtajat. He ovat saaneet kutsuja itsenäisyyspäivän linnan juhliin ja selostajat ovat heidät tunnistaneet. Ateneum tulee seuraavina kuukausina saamaan runsaasti julkisuutta Picasso -näyttelynsä mukana. Toivottavasti Ateneumin johtajasta Maija Tanninen-Mattilasta tulee samalla myös erittäin tunnettu henkilö.

Värikkäiden ja tunnettujen henkiöiden saaminen alaltamme yleiseen tietoisuuteen vähentäisi huomattavasti alamme väärien mielikuvien painolastia. Museojulkkis, joka pyörisi gaaloissa ja linnanjuhlien jatkojen kuvatuimpana henkilönä veisi alan mielikuvasta pölyt mennessään.

Vastaa tähän viestiin

13.3.2009

Kun yleisesti tehdään vauraiden organisaatioiden luetteloita, museot, arkistot ja muut kulttuuriomaisuutta tallentavat laitokset loistavat poissa olollaan. Museot ja arkistot mielletään sitä vastoin usein erittäin köyhiksi toimijoiksi, joiden elo on avustajien varassa. Näin on Suomessa ja näin on pääosin myös maailmalla.

Viime viikot ovat olleet kulttuurihistorian tallentamisen näkökulmasta huonoja, mutta museoiden ja arkistojen vaurauden arvioinnin osalta hyviä.

Yves Saint Laurentin taidekokoelmat myytiin näyttävällä huutokaupalla Ranskassa. Suurin kohu nousi Keisarillisen Kiinan ajoilta olevista kanin ja rotan päistä. Ne huudettiin 14 miljoonalla eurolla, mutta huuto jäi lunastamatta. Yhtenä tai pääsyynä tähän oli se, että Kiinan hallitus nosti asiasta metelin ja edellytti patsaiden palauttamista Kiinaan, koska heidän tietojensa mukaan ne oli 1860-luvulla Kiinasta varastettu.

Kölnissä romahti kaupungin arkisto. Siinä tuhoutui mittaamaton määrä arkistomateriaalia, joista vanhimmat olivat 900-luvulta jKr. Arkistomateriaalin uutisoitu vakuutusarvo oli 400 miljoonaa euroa.

Molemmat em. uutiset otsikoitiin useimmiten siten, että pääuutinen oli materiaalien rahallinen arvo. Museot noudattavat käytäntöä ja eettistä ohjeistoa, jossa kokoelmille ei määritellä rahallista arvoa. Tätä perustellaan lähinnä sillä, että materiaalit ovat korvaamattomia ja niitä säilytetään ennen muuta niiden kulttuurihistoriallisen arvon vuoksi. Tähän ei rahaa voi sotkea.

Kanin ja rotan päät sekä Kölnin arkiston uutisointien näkökulmasta museoiden olisi syytä tarkistaa tältä osin periaatteitaan ja käytäntöjään. Raha näyttää yhteiskunnassa olevan niin vakiintunut arvon mittari, että muuta ei ymmärretä. Museoiden status saattaisi nousta huomattavasti, jos he tuloslaskelmissaan kulttuurihistoriallisen arvon selittämiseen sijasta laittaisivat taseeseensa suoraan arvion kokoelmien rahallisesta arvosta. Tämä saattaisi myös auttaa päättäjiä ymmärtämään, mikä kokoelmatilan vuotavan katon hinta on.

Jos museot ja arkistot arvioisivat kokoelmiensa rahallisen arvon, ne nousivat alueellaan vauraimpien organisaatioiden joukkoon. Tämä ei suoraan tietenkään poistaisi nykyistä rahattomuuden ongelmaa, mutta varmaa myös on, että ei se sitä pahentaisi.

Uusi tilaisuus museoesineen arvon arviointiin tulee piakkoin. Nyt esimerkki on Suomesta. Yksityiskodista löytynyt Venäjän Tsaari Nikolai II perheen käytössä ollut pöytä ja tuoliryhmä myydään Bukovskin huutokaupassa.

Vastaa tähän viestiin

4.3.2009

Autonäyttelyuutisointi painottuu sähköautojen esittelyyn. Sähköautot nähdään autoilun pelastajana ja uutisoinnista saa sen kuvan, että lähiaikoina sähköautot ovat yleinen näky Suomenkin teillä. Suurimpana haasteena sähköautojen yleistymisessä nähdään akkuteknologian puutteet ja sähköautojen lataus- eli huoltoasemaverkoston rakentaminen.

Uutisointia lukiessa ja uskoakseni useasti myös uutisia kirjoittaessa usein unohtuu, että muutos on hidas. Erityisen hidas se on, kun on kyse rakenteellisesta muutoksesta. Sähköautojen osalta akkuteknologiaan liittyvät puutteet lienevät nopeiten korjattaessa. Nykyisen huoltoasemaverkoston muuttaminen sähköautoille kelpaavaksi viekin jo hieman enemmän aikaa.

Eniten aikaa kuitenkin vaatii ostokäyttäytymisen muuttuminen. On helppo ennustaa, että lähimpään 20 vuoteen ei kovin suuria muutoksia suomalaisen autoliikenteen yleisnäkymässä tapahdu. Ennusteen voi perustaa pelkkään matematiikkaan. Suomessa on tällä hetkellä henkilöautoja  hieman yli 2 miljoonaa kappaletta. Autoalan Keskusliiton virallinen myyntiennusteen mukaan uusien henkilöautojen myynti tänä vuonna on 90 000 auton luokkaa. Jos myynti jatkuu tällä tasolla tai vähän siitä nouseekin, henkilöautokannan uusiutuminen vie aikaa yli 20 vuotta, edellyttäen, että jokainen tällä hetkellä myyty uusi henkilöauto olisi sähkökäyttöinen. Kuten tiedämme, sähköautojen myyntiosuus tulee Suomessa olemaan vuonna 2009 0,00 %.

Vuonna 1995 löin esikoispoikani varpajaisissa vetoa (tilanteeseen sopien kossupullosta), että hän tulee ajamaan ajokorttinsa polttomoottoriautolla. Nyt kuopuspoikani ristiäisten alla voin lyödä saman vedon myös hänen osaltaan.

Vastaa tähän viestiin

27.2.2009

Sain olla Trafiikki-museoiden järjestämässä koulutuksessa, jossa Dagmarin viestintäkonsultit avasivat meille Web 2.0 maailmaa. Heille se oli käytetyn argumentoinnin mukaan "vanha kunnon Web 2.0". Minulle juttu oli uudemmasta päästä. Ero lienee siinä, että edustan enemmän internet kävijää, kuin internet asukkia.

Kolutuspläjäyksen jälkeen on melko vaikea olla uskomatta siihen, että internetmarkkinointi ja internetviestintä on se, johon museoidenkin tai erityisesti museoiden täytyy panostaa. Verkko ja sen uuden toiminnat mahdollistavat lukuisia mahdollisuuksia museoiden perustehtävien hoitamiseen sekä tietenkin perustehtävästä kertomiseen. Ongelma kuitenkin on, että viestintäkanavana internet on hajanainen, eikä ole olemassa netin Hesaria tai netin YLE ykkösen uutisia. Netissä on menetävä mukaan pienille poluille. Massamedia-ajattelusta on siirryttävä yhteisöille tai jopa yksilöille kohdennettuun kerrontaan.

Uuden median käyttöön otto museossa edellyttää joistain vanhoista toiminnoista luopumista. Harvalla museolla on mahdollisuus resursoida verkkoviestijään, kun perinteinenkin viestintä tehdään pääosin oto-työnä. Luopuminen vanhasta lienee suurin haaste uuden käyttöön otossa.

Ja lopuksi, että totuus ei unohtuisi. Museobusineksessa on imua. Tänään Kauppalehtikin kertoi uutisena, että Vantaalle ollaan perustamassa Pop-musiikin museota. Uutisen mukaan museon perustamisen ehtona on, että Vantaan kaupunki vuokraa sille tilan.

Median museokiinnotuksessa on yksi suuri harmi. Ne kiinnostuvat yleensä museoista kaksi kertaa. Toisen kerran, kun niitä ollaan perustamassa ja toisen kerran, kun museo laittaa ovensa kiinni. Muuten on hiljaista. Hienoa olisi ollut, että Kauppalehti olisi käyttänyt tämän päivän mediamillit esimerkiksi kertomalla, mitä kuuluu Vantaan kaupunginmuseoon.

Vastaa tähän viestiin

22.2.2009

Kun museoiden työntekijöistä kerätään vuositilastoja esimerkiksi Museoviraston ja Opetusministeriön toimesta, tiedot on annettava erikseen museoammatillisista ja muista työntekijöistä. Tietojen pyytäjät eivät varsinaisesti määrittele museoammatillisten kriteereitä, mutta historian ja museoalan opintoja heiltä ainakin vaaditaan. Itsestään selvää on, että konservaattorit ja arkeologit täyttävät museoammatillisuuden kriteerit.

Lieneekö Suomessa muita aloja, jossa henkilöstö on jaettava ammatillisiin ja muihin eli ei-ammatillisiin henkilöihin? Jos on, niin oletettavasti tällaisia aloja on vähän ja hyvä niin. Hienoa olisi, jos museoissakin päästäisiin tällaisesta jaottelusta eroon. Museoilta vaaditaan nyt ja tulevaisuudessa yhä monipuolisempaa osaamista ja nykyinen jaottelu museoammatillisiin ja muihin työntekijöihin on tämän kehityksen jarru.

Vierailin kuluvalla viikolla Tampereen museoihin kuuluvassa Amurin työväenkorttelimuseossa. Museo on erinomainen esimerkki siitä, kuinka toiminnallisuus pitää museon yleisön suosikkina. Toiminnallisuuden kirkkaimpana kruununa on museon kahvila ja siihen kuuluva leipomo.

Kahvila-leipomon palvelu on erinomainen ja tuotteet mielestäni parasta, mitä Tampereelta saa. Tuotteissa ja palvelussa on perinnettä ja museohenkeä, jonka takuuna on, että Tampereen museot ovat palkanneet museoon töihin leipurin. Leipuri ei täytä nykyisellään museoammatillisuuden kriteereitä, mutta museovierailu vakuuttaa jokaisen, että ammattilainen museoon on palkattu. Ainakaan minä en kaivannut tähän hommaan esimerkiksi museoammatillista arkeologia.

Vastaa tähän viestiin

12.2.2009

Arvoa ja markkina-arvoa
Telia-Soneran arvoja myyntiin

Tiedon välittämisen ja viestinnän kehitys on yksi keskeisimmistä suomalaisen yhteiskunnan kehittymisen vaikuttaneista tekijöistä.Postivälitteisen viestinnän juuret ulottuvat 1600-luvulle ja puhelinvälitteisen viestinnän juuret ulottuvat 1800-luvulle saakka. Valtakunnallisen posti- ja puhelinviestinnän vanhimpia juuria Suomessa edustavat Itella Oy jaTelia-Sonera Oyj.

Itella huolehti juuristaan ja kertoo postiviestienvälityksen historiasta sekä oman organisaationsa kehittymisestä Helsingissä toimivan Postimuseon kautta. Telia-Soneran julkinen museotoiminta loppui 2000-luvun alun IT-kuplan puhkeamiseen ja Ruotsifuusioon. Tällöin yhtiö sulki Tele-Gallerian nimellä toimineen museonsa ja siirsi kokoelmat varastoon.

Nyt saamani tiedon mukaan Telia-Sonera on alkanut purkaa myös varastojaan. Yhtiön historiallinen autokokoelma laitetaan myyntiin huutokaupalla. Mobilialle ja muille museoille on annettu museoetiikan mukainen mahdollisuus saada lahjoituksena vastaan osia kokoelmasta. Tulos on jokatapauksessa lohduton, vaikka Mobiliakin on päättänyt Telia-Soneraa avustaa ottamalla vastaan kaksi kokoelma-autoa. Kokoelma ja samalla sen perustamisen taustalla oleva kertomus ja kokoelman merkitys yhtiön historian dokumentaationa häviää.

Kokoelman hävittämisen ajoittuminen nyt elettävän lama-aikaan, viestii vahvasti siitä, että päätös on tehty markkinatalouden ja markkina-arvoperustein. Yhtiön kuluja on karsittava, toimintaa on tehostettava, yhtiön on keskityttävä vahvuuksiinsa, rönsyistä on päästävä eroon jne.

Museotoiminta ei ole markkinatalousperusteista eikä museotoimintaan liittyviä päätöksiä voi siten tehdä markkina-arvoperustein. Museot ja niiden kokoelmat edustavat arvoja, joihin sisältyy tieto toiminnan rakenteiden ja osaamisen kehityksestä sekä toimintaan liittyvien verkostojen rakentumisesta ja toimintaympäristön muutoksista. Näillä organisaatioiden näkymättömään pääomaan kuuluvilla arvoilla ei kerta kaikkiaan ole markkina-arvoa vaan pysyvää arvoa.

Yksilötasolle suhteutettuna niiden arvo on sama kuin perheen kuva-albumilla, kirjahyllyyn kertyneillä matkamuistoilla, sukupolvesta toiseen siirtyvillä kertomuksilla tai sukuhaudan kivellä. Olisikin hienoa, että henkilön, joka tekee yrityksissä ja yhteisöissä organisaation historiakokoelman hävittämiseen liittyviä päätöksiä, olisi sitouduttava ennen yhtiötä koskevaa päätöstä esimerkiksi omien valokuva-albumiensa polttamiseen.

Historiaan ja museokokoelmaan liittyvien pysyvien arvojen tallentaminen edellyttää tietysti rahaa ja siltä osin ei edes museossa voida olla huomioimatta markkinatalouden heilahduksia. Kokoelman hävittämistä parempi päätös on aina kuitenkin löydettävissä.

Telia-Soneran osalla kokoelman hävittäminen taloudellisista syistä on tietenkin älytön. Kukaan ei voi aidosti väittää, että museokokoelmaan liittyvän pysyvän arvon hävittäminen vaikuttaa yhtiön markkina-arvoon ja markkinataloudelliseen menestykseen. Jos näin on, niin Telia-Sonera on jo ohittanut kuilun reunan ja osakkeiden omistajien olisi syytä tehdä tästä erittäin markkinataloudellinen päätös – yhtiö myyntiin ja äkkiä.

Vastaa tähän viestiin

5.2.2009

KLASSIKKOAUTOT MILJARDIBUSINES
HISTORIAN ARVO NOUSSUSSA

Klassikkoautoihin liittyvä yritystoiminta onmiljardibusinesta. Yksistään auton emämaassa Saksassa vanhojen arvoautojen ympärillä arvioidaan pyörivän kahdeksan miljardin euron liiketoiminta. Autojenoston ja myynnin lisäksi merkittävää liiketoimintaa on varaosakauppa sekä autojen entisöinti, huolto ja pienempi kunnostaminen.

Merkittävä osa arvoautojen ympärillä olevaa liiketoimintaa on myös sijoittaminen. Sijoittaminen klassikkoautoon on viime vuosina ollut myös erittäin kannattavaa. Sijoituksen arvo on noussut 7-10 prosentin vuosivauhtia ja arvonnousun uskotaan jatkuvan myös talouslaman aikana.Parhaiten arvoaan ovat nostaneet tekniseltä kunnoltaan uuden veroiset autot, joiden käyttöhistoriatiedot ovat tallessa. Arvonnousua luonnollisesti edesauttaa, jos käyttöhistoriaan liittyy merkkihenkilöitä.

Suomessa klassikkoautoihin liittyvä liiketoiminta ei luonnollisestikaan ole miljardibusines, mutta miljoonabusineksesta kuitenkin on kyse. Arvoautoihin liittyvän liiketoiminnan kehittyminen voi uskoa olevan Suomessa samansuuntaista kuin muualla Euroopassa ja maailmassa. Alanliiketoiminnan volyymi ja merkitys tulee kasvamaan.

Mobilian suunnitteilla oleva laajennushanke Classics and Sports Gallery on suunnattu suomalaisille arvoautojen omistajille, jotka haluavat säilyttää ja nostaa sijoituksensa arvoa.  Classics and Sports Galleryn palvelu sisältää turvalliset ja olosuhteiltaan korkealaatuiset säilytystilat, autojen huollon ja kunnostamisen sekä mahdollisuuden esitellä autoaan suurelle yleisölle. Hanke on etenemässä myönteisessä hengessä ja tällä hetkellä näyttää siltä, että laajennushanke voitaisiin ottaa käyttöön vielä tämän vuoden puolella. Lähi aika näyttää, toteutuuko investointi ja pitempi aikaväli näyttää, onko Suomi kulkemassa arvoautoihin liittyvässä liiketoiminnassa muun Euroopan tahdissa.

Vastaa tähän viestiin

30.1.2009

Vetovoimaiset automerkit 2008
Lada kärkijoukossa

Ajoneuvohallintokeskuksen tilastoihin perustuvat tutkimus kertoo, että kuluttajien mielestä Suomen vetovoimaisin auto on Dodge. Kärkijoukoissa on myös Lada, joka vetovoimaisuus mittarilla ylsi sijalle 5, vain kaksi sijaa Lexukselle hävinneenä. Tilastoa tarkastaltaessa joillekin saattaa tulla mieleen määritelmä "valhe, emävalhe, tilasto". Tämä tietenkin vain kärjessä olevan automerkin vuoksi, ei siksi että Lada siinä menestyi....

Ladalla ajajat ovat uskollisia merkilleen. Tämän todistaa Ladan merkkikerho, joka nousisi autokerhojen vetovoimaisuustutkimuksessa oletettavasti kirkkaasti kärkeen. Kerhon toimina alkoi vuonna 1997 Mobiliassa ja tällä hetkellä kerhossa on yli 1500 jäsentä, jotka pitävät Lada-merkin vetovoimaisuutta yllä - monet jopa takavetovoimaisuutta. Kerhossa ei ole ukkoutumisen piirteitä vaan kerhotapaamiset ovat täynnä keski-ikää nuorempaa ajelijaa. Seuraavan kerran tämän voi todistaa Mobiliassa sunnuntaina 22.2., kun Ladat palaavat jo perinteiseen tapaansa kerhon syntysijoille pitämään vuosikokousta sekä tietenkin paistamaan makkaraa.

Lada on auto, joka ei jätä kylmäksi. Lada oli 1970- ja 1980-luvut pääsääntöisesti kolmen myydyimmän automerkin joukossa. Nostalgiapohjaa syntyi ja paljon. Moni hankki Ladan myös merkkinä poliittisesta suuntautumisesta. Heille Ladassa yhdistyy sekä aatteen että matkantekemisen nostalgia. Usealle Lada oli sekä auton että aatteen edustajana punainen vaate. Heille Lada oletettavasti edustaa mennyttä hyvää aikaa, joka toivotaan palaavan ei-koskaan.

Minulle Lada on auto, jossa yhdistyvät paras nuoruus ja heikoimmat ajokokemukset. Perheessäni Ladat palvelivat talvivarmasti isän ja äidin työmatkat sekä minun ensimmäiset ajokortilliset ajot vuodesta 1979 vuoteen 1986.

Vastaa tähän viestiin

23.1.2009

Museot ovat suosiossa
Ennätyksiä kävijöissä ja mediamilleissä

Suomen museot ovat lähes poikkeuksetta aloittaneet uutisointinsa vuoden 2008 kävijöitä toteamalla, että kävijämäärä kasvoi ja jopa ennätyksiä lyötiin. Komeimpana esimerkkinä luonnollisesti luonnonhistoriallinen museo. Myös steadysellerit Kiasma ja Ateneum kirjaavat komeita lukuja. Helsingin kaupunginmuseo on kaksinkertaistanut kävijänsä pitkälti yli 100.000 vierailijaan.

Nousevien kävijävirtojen kohteena ovat olleet myös monet Trafiikki-museot. Näistä Mobilian lisäksi ainakin Suomen Rautatiemuseo on tehnyt kävijäennätyksen. Trafiikki-museoiden ryhmässä komeimmat kasvuluvut on itsestään selvästi Merimuseolla, joka avasi kadehdittavan hienon museon Kotkaan ja sai liikennevirrat kääntymään museolle sekä maalta, mereltä että ilmasta.

Kuluneella viikolla uutisoitu aloite Valtiovallan museosta alkaa näyttää yhä kummallisemmalta. Aloite tai ainakin sen uutisoitu muoto sisältää verhotun kritiikin siitä, että nykyiset museot eivät ole onnistuneet tehtävässään, eivätkä ole kehityskelpoisia, vaan uutta on saatava. Kävijäsuosio osoittaa kuitenkin muuta.

Toista osoittaa myös eilisessä Kauppalehdessä ollut Markun Ånäksen juttu, jossa hän antaa helsinkiläisille museoille rankingtähtiä miehisen kiinnostuksen näkökulmasta. Ranking on otsikoitu "Museoissa jytisee". Ånäs oli selvästi viihtynyt museoissa, joista hän kiinnostavimmaksi rankkasi Luonnontieteellisen museon ja toiseksi mielenkiintoisimmaksi Kansallismuseon - siis museon, joka aloitteen tekijöiden mielestä ei kelpaa esittelemään riittävän hienosti Suomen valtiollista historiaa.

Ånäs antaa museoille myös hyvän kehitysvinkin. Kulttuurien museo saa myönteisen palautteensa yleisöstä, joka Ånäsin arvion mukaan on 100 %:sti sangen edustavan näköisiä naisia. Museovierailuhin on monta hyvää syytä.

Vastaa tähän viestiin

22.1.2009

Valtiolliselle historialle museo
Herrat museoasialla

Joukko vähintäänkin arvovaltaisia henkilöitä kuten akateemikko Veijo Meri, ministerit heikki Haavisto, Jaakko Iloniemi, Kalevi Kivistö, Ole Norrback, Jaakko Numminen ja Pär Stenbäck sekä SAK:n eläköityvä puheenjohtaja Lauri Ihalainen ovat STT:n eilen välittämän tiedotteen mukaan esittäneet perustettavaksi uutta museota Suomen valtiolliselle historialle. Hanke olisi esittäjien mukaan erinomainen totetutettavaksi Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlallisuuksiin liittyen. Avajaisia olisi tarkoitus viettää vuonna 2017. Museon tarkoituksena olisi esitellä Suomen historian eri vaiheet tasapainoisesti ja tasapuolisesti.

On hieno ajatus, että Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlallisuudet näkyisivät merkittävästi Suomen museokentällä. Ehdotettu keino eli uuden museon perustaminen on kuitenkin niin pielessä kuin vain voi olla. Hankkeen sisältökuvauksesta voisi jopa päätellä, että herroilta on jäänyt huomaamatta, että Suomessa on jo Kansallismuseo, joka sijaitsee melko hyvällä paikalla keskellä Helsinkiä. Näyttäisi siltä, että huomaamatta on myös jäänyt, että Suomessa on reilut 20 maakuntamuseota sekä reilut 100 muuta valtionavustusta saavaa museota. Kun/jos nämä ovat jääneet huomaamatta, ihme ei ole, että huomaamatta on jäänyt myös se, että em. museoiden lisäksi Suomessa on vielä lähes 1000 muuta museota, jotka kaikki tallentavat ja esittävät Suomen valtiollista historiaa enempi vähempi päätyönään.

Hanke pakottaa kysymään, onko hanketta valmisteltaessa käytetty asiantuntijana ainoatakaan museoalalla työskentelevää. Useimmiten museoalan asiantuntijoita ei näytetä tarvittavan, kun museohankkeita runnotaan kasaan. Monesti tästä on hyvänä seurauksena se, että museot saadaan rakennettua ja huonona se, että ne eivät pysy pystyssä toiminnallisesti ja/tai taloudellisesti.

Jos nyt julkistettu esitys ei olekaan aikaistettu mätäkuun juttu tai aprillipila, merkittävä vaara on, että hanketta viedään eteenpäin. Tästä varoittavana esimerkkinä on Paavo Lipposen aloitteesta käynnissä oleva Tali-Ihantala -hanke. Ennen kuin museohankkeen veturit allekirjoittavat rakennushankkeen urakka-asiakirjat, toivon, että he ratkaisevat ainakin kysymykset:

- mistä museolle kokoelmat?
- kuka sitoutuu pysyvästi (tai aluksi nyt ainakin 100 vuodeksi) museon toimintabudjetin rahoittajaksi? Kävijät maksavat toki parhaimmillaan tarvittavasta rahasta jopa 10 %. Hankkeen puuhamiesten tehtäväksi jää saada sitoumukset vuositasolla vähintään 3-4 miljoonan euron avustuksista. Tämä raha siis tarvitaan, sen jälkeen kuin museo on rakennettu.
- mikä on esittelijöiden ja aloitteen tekijöiden sekä mahdollisesti heidän taustaorganisaatioidensa vastuu hankkeessa ja kuinka kauas se ajallisesti jatkuu?
- mikä on hankkeen toimijaorganisaatio?

Toivottavaa on, että hankkeen arvovaltaiset herrat käyttävät energiaansa ja osaamistaan jo perustettujen museoiden toiminnalliseen ja sisällölliseen kehittämiseen. Uskon, että moni museo ottaa konsultointia ja lisäresursseja mielellään vastaan. Mobilian ovet ovat ainakin aina avoinna hankkeen vetureiden delegaatiolle. Voin mielelläni myös matkustaa Helsinkiin kuulemaan, mitä meidän pitäisi tehdä, että Suomen valtiollisen toiminnan historia olisi ainakin tieliikenteen osalta paremmin tallessa ja esillä vuonna 2017.

Vastaa tähän viestiin

20.1.2009

Museonjohtajan työsuhde-etu
Klassikko alkaa kiinnostaa

Perheauton etsiminen on edennyt Dodge Journeyhyn ja Volkswagen Touraniin sekä niiden kauppiaisiin tutustuen. Myös talouslehdet ovat edelleen aktiivisia autokaupan ja sen tulevaisuuden analysoinnissaan. Eilisessä Kauppalehdessä Simentron Groupin toimitusjohtaja Antti Ruhanen perää autokaupan työntekijöiltä yrittäjän asennetta eli intrapreneurshippiä. Käytännössä tämä tarkoittaisi, että suurten autokonsernien myyjien pitäisi asennoitua työhönsä kuten pienet perheyrittäjät - täydellä sydämmellä.

Samassa lehdessä Nissanin Suomen johtaja toteaa, että autokaupassa on tällä hetkellä ostajilla kissan päivät. Suuret varastot ja osittain väärin asemoidut automallit takaavat, että auton saa normaalia halvemmalla.

Edellä lainatut herrat kirjoittavat oppien mukaan ja makrotasolla saattaa näin ollakin. Kolmesta koeajamastani autosta kahden myyjä yrittäjäasenne tiivistyi totemukseen "soittele, jos kiinnostaa". Kyse oli siis enemmän sisäisestä jakelija-ajattelusta (intradealer?) kuin varsinaisesta myynnistä. Kolmannessa kaupassa yrittäjyyttä oli enemmän. En päässyt liikkeestä ilman, että suostuisin ottamaan tarjouksen -  ja siten minulle tarjoutui tilaisuus päästä nauttimaan ostajan kissan päivistä.

Tarjouksen loppusumma oli, että reilulla 30.000 euron välirahalla pääsisin kiinni autoon, joka ainakin tiloiltaan vastaisi tarpeitamme. Vaihdossa tarjoamani 2005 mallin Volvo oli edelleen valuttaa, joskin kaukana täydestä. Tarjottu summa oli sitä tasoa, että käyttöaikanaan (42 kk) autoni oli tiputtanut arvoaan keskimäärin yli 1000 euroa/kk. Selvää on, että auton arvo oli tipahtanut nopeammin kuin velkapääoma oli lyhentynyt - vaikka maksamani kuukausierä on ollut huomattava. Se niistä ostajan kissan päivistä.

Miten mahtaa olla muilla. Jos edustan mitenkään keskiarvoista auton ostajaa ja maksajaa, ovat auton myyjät ja ostajat suuremmissa ongelmissa kuin lehdissä vielä edes kirjoitetaan. Tässä kohtaa olen tyytyväinen siihen, että toimin museonjohtajana. Voi katsoa, että työsuhde-etu on, että voin perustellusti jatkaa ajamista vanhalla autolla, joka pikku hiljaa muuttuu klassikoksi.

Vastaa tähän viestiin

15.1.2009

Auto myy? S-Maxia ostamassa

Kuten eilisessä kirjoituksessani totesin, perhetilanteeni muuttuminen eli uuden perheenjäsenen syntymä pakottaa auttamaan autokauppiaita pulassa eli ostamaan uuden auton. Hain esivalinnan jälkeen perusteelliseen koeajoon Ford S-Maxin. Odotukset sekä autosta että myyntitapahtumasta olivat luonnollisen korkealla.

Uusimmassa Talouselämä-lehdessä annettujen "Myyjän viisi virhettä" -analyysin perusteella myyntitapahtuma onnistui seuraavasti:

1. Myyjä ei ymmärrä asiakkaan tarvetta.

En tiedä ymmärsikö, kun ei kysynyt.

2. Myyjä on ainoakontakti asiakkaaseen.

Näin on ja oli.

3. Myyjän yritys ja tuote on tuntematon.

Firman ja tuotteen esittely oli kompakti: Tässä on S-Max Trend.

4. Lupauksia ei pidetä.

Toistaiseksi lupaus on pitänyt. Myyjä pyysi palaamaan asiaan jos auto enemmän kiinnostaa. Hän ei luvannut soitella.

5. Jälkihoito ei ole kunnossa.

Myyntitapahtuman jälkihoitoa ei luvattukaan tehdä. Miten lienisi ostotapahtuman jälkeen. Minulle huollon toimiminen on erittäin tärkeää.

Lisäksi keskustelimme melko tiivistetysti muista asioista eli hän kysyi tuleeko tuo Volvo vaihdossa. Kun vastasin että tulee, niin hän kysyi pajonko sillä on ajettu. Vastasin 203 000 km.

Kokonaisuudessaan myyntitapahtumasta jäi valjuhko fiilis, sillä olin odottanut, että myyjä olisi tiedustellut tarvettamme ja arvioinut, olisiko S-Max mahdollisesti ratkaisu tarpeisiimme. Toki firmastakin olisi ollut jotain mukava tietää, mutta ennen muuta se, millaiset arviot kyseisen yrityksen huolto saa asiakkailta ja muilta arvioitsijoilta. Myynnin tekniikan osalta, pyyntö, että soita jos kiinnostaa tuntuu hieman passiiviselta.

Auto oli tiloiltaan erinomainen. Volvon jälkeen ajotuntuma oli hieman hutera. Auto myi kuitenkin paremmin kuin myyjä. Yhteisvaikutus on kuitenkin sellainen, että seuraavaksi koeajoon otetaan Dodge. Katsotaan onko meininki toinen. Näin tuotekeskeistä ei kai autokauppakaan voi olla?

Vastaa tähän viestiin

14.1.2009

Autokauppaa ja myyntiä

Autokauppa näyttää tämän päivän lehtien perusteella olevan melkoisissa ongelmissa, ainakin siltä osin, että vuoden 2009 myynti on vaikeasti ennustettavissa. AKL:n virallinen ennuste vuosimyynnistä on 120.000 autoa. Hämeen Sanomissa haastateltu autokauppias ennustaa jopa 80.000 auton myyntilukuja. Pudotusta joka tapauksessa näyttää tulevan, sillä vuonna 2008 myynti kipusi 140.000 autoon, joka suomalaisen autokaupan historiassa oli kahdeksanneksi suurin myyntiluku.

 Automyyjät ovat siis epävarmojen aikojen edessä. Autokauppiaat eivät toki ole yksin. Uusimman Talouselämä –lehden pääartikkeli on omistettu myyntityölle ja sille, että juuri nyt myyjä on yritysten tärkein voimavara. Ongelma artikkelin mukaan on se, että yrityksen huonosti tukevat myyjiään ja myyntityö henkilökohtaistuu, kun se pitäisi olla koko organisaation asia. Suurimmiksi myyntityön virheeksi on jutussa kirjattu: 1. Myyjä ei ymmärrä asiakkaan tarvetta, 2. Myyjä on ainoa kontakti asiakkaaseen, 3. Myyjä yritys ja tuote on tuntematon, 4. Lupauksia ei pidetä ja 5. Jälkihoito ei ole kunnossa.

 Luetelluissa virheissä ei ole mitään uutta. Samoja on toistettu jo 1950-luvulta lähtien. Perusteellisimmin asiaa viime aikoina on käyty läpi Talentumin kustantamassa ”Myynnin anatomia” –kirjassa.

 Minulla on nyt hyvä tilaisuus tehdä huomioita, miten autokauppa käy. Tarvitsen auton, jossa on aidosti istumapaikat viidelle henkilölle. Alustavat autokauppakiertelyn tulos on sinällään yllättävä, aidosti viiden hengen autoja, joissa on ainakin lastenrattaat vetävä tavaratila on todella vähän. Viimevuosina suosimissani automerkeiltä eli Audilta ja Volvolta näitä ei löydy (lukuun ottamatta liian isoja Q5, Q7 ja XC90) malleja. Merkin vaihto on siis edessä. Tänään testaan Ford S-Maxin. Katsotaan, kuinka auto ja autokauppa toimii.

Vastaa tähän viestiin

12.1.2009

Aloitan uuden vuoden päätöksen mukaisesti blogin pitämisen. Blogissani käsittelen, kommentoin ja haastan osallistumaan keskusteluun museoalan että tieliikenteen ajankohtaisia asioita. Asiayhdistelmänä museoala ja tieliikenne ovat yleisesti kaukana, mutta työpaikkani Mobiilan kannalta kovinkin lähellä. Heikkoa on, jos blogini ei päivity viikottain – tämän varmistaakseni tulen pyytämään blogiini vierailevia tähtiä, jotka tuovat volyymin lisäksi kirjoituksiin varmasti myös laatua.

Tästä on hyvä jatkaa.

Ystävällisesti töissä Kangasalla 12.1.2009


Kimmo